Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu

Eilen vietettiin kirjailija Mika Waltarin 100-vuotisjuhlaa, ja Turun kaupunginkirjasto esitti kaikki komisario Palmu -elokuvat. En ehtinyt töiden takia katsoa ainoatakaan, mutta illalla kaivoin vanhoista videolaatikoista esiin viimeisen Palmu-elokuvan Vodkaa, komisario Palmu, jonka Fennada tuotti vuonna 1969, seitsemän vuotta edellisen jälkeen. Waltarilla ei ollut Palmun hahmon jälkilämmittelyssä osaa eikä arpaa; hän oli jo vetäytynyt hiljaisuuteen, mutta ennen toista maailmansotaa syntyneet hahmot olivat alkaneet elää omaa elämäänsä. Nyt katsottuna Vodkaa, komisario Palmu näyttäytyy yrityksenä yhdistää salapoliisitarinaan samanaikaisesti hankalasti yhteensopivia elementtejä, Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ja James Bond -elokuvien tyyliä. Ensimmäisten Palmujen modernismikin on poissa. Tämän huomaa jo musiikkiraidalta: kolmen ensimmäisen Palmun säveltäjä Osmo Lindeman on korvautunut Rauno Lehtisellä. Vaikka elokuvan poliittinen asetelma muistuttaakin etäisesti 1960-luvun Suomen vastakkainasetteluja, varsinainen rikos on yksinkertainen intohimomurha. Polittinen maailma tuntuu karikatyyrien kokoelmalta: äärioikeistolainen aktivisti ja vasemmistolainen toimittaja rakastavat samaa iskelmälaulajaa, Yleisradio elää ylhäisessä yksinäisyydessään, kuin valtiona valtiossa, suomalaista viihdekenttää hallitsee venäläinen folklorismi ja neuvostoagentti seuraa suomalaisia poliiseja kuin hyvä hengetär. Eniten jää mietityttämään loppulaulu "Isoveli näkee sen", jonka Inga Sulin ja Viktor Klimenko yhdessä esittävät samaan aikaan kun poliisit kaahaavat läpi kesämaiseman Palmun mökille. Kalastajatorpalla neuvostoagentti siemailee tyynesti drinkkiään. Halutaanko siis sanoa, että suomalaiset vain kaahailevat päättömästi, mutta kaikki tapahtuu isoveljen hellässä huolenpidossa?

Vodkaa, komisario Palmu valmistui oikeastaan historian oikusta. Heti Tähdet kertovat, komisario Palmu -elokuvan jälkeen Matti Kassila ja Mika Waltari lähtivät suunnittelemaan neljättä elokuvaa, jonka työotsikkona oli Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Murhamysteerin piti sijoittua Vanhalle ylioppilastalolle, jossa veriteko tapahtuu juuri Shakespearen Macbethin esityksen aikana. Mieleen tulee George Cukorin loistava film noir Kaksoiselämää (A Double Life, 1947), jossa rikos tapahtuu kesken Othellon. Waltari kirjoitti käsikirjoituksen vain dialogina, eikä Kassila jostakin syystä innostunut. Sattumalta samaan aikaan alkoi näyttelijälakko, joka kesti yli kaksi vuotta. Palmua ei olisi voinut tehdä ilman Joel Rinteen, Leo Jokelan ja Matti Raninin panosta.

Lopuksi: Mika Waltarille Palmu-elokuvat olivat tärkeämpiä kuin ehkä voisi ensi alkuun kuvitella. Kaksi ensimmäistä Palmua perustuivat Waltarin vuosina 1939 ja 1940 julkaisemiin dekkareihin. Kun Kaasua, komisario Palmu sai ensi-iltansa, Waltari oli vakavassa luovuuskriisissä. Hän oli istunut kaksi vuotta tyhjän paperiarkin edessä. Ensi-illan jälkeen Waltari tokaisi: "Olen hyvin virkistynyt." Kahdessa viikossa hän kirjoitti uuden salapoliisiromaanin Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka julkaistiin vuonna 1962, 22 vuotta edellisen Palmu-kirjan jälkeen. Samalla puhkesi luovuuskriisin aiheuttama muuri. Välittömästi uuden Palmun jälkeen Waltari kirjoitti viimeisen suuren historiallisen romaaninsa Ihmiskunnan viholliset (1964).