Valkeat yöt (Le notti bianche, 1957)

Valkeat yöt (Le notti bianche, 1957) valmistui Luchino Viscontin uralla kahden suurtyön välillä. Senso (1954) oli huikea historiallinen draama Italian yhdistymisen ajoilta, ja Rocco ja hänen veljensä (Rocco e i suoi fratelli, 1960) eeppinen siirtolaiskertomus nyky-Italiasta. Ei ihme, että Valkeita öitä on pidetty välityönä, ikään kuin episodina kehityskulussa, jonka päähuomio oli toisaalla. Mutta lopultakin Valkeat yöt ansaitsee tulla katsotuksi omana kokonaisuutenaan, taideteoksena, jolla on omat päämääränsä. Kerrotaan, että käsikirjoittaja Suso Cecchi d'Amico ja Visconti halusivat antaa Valkeilla öillä Marcello Mastroiannille mahdollisuuden näyttää taitonsa vakavammassa elokuvassa, ja tämän mahdollisuuden Mastroianni todellakin käytti hienosti.

Dostojevskin alkuperäistarina on Viscontin käsittelyssä sijoitettu Italiaan, Livornoon, mutta teos on kokonaisuudessaan kuvattu studio-olosuhteissa Cinecittàssa. Ehkä juuri tämä antaa Valkeille öille unenomaisen, maagisen tunnelman. Huomasin välillä katsovani studiotekniikan saumattomuutta, kahvilan ikkunoihin tiivistyvää kosteutta, öisen kaupungin yllä leijuvaa usvaa, lopun lumisateen tasaista vaippaa... Studion keinotodellisuudesta syntyy sadunomainen tunnelma, joka kehystää öisen Livornon draamaa. 

Valkeiden öiden päähenkilöinä on kaksi nuorta, Natalia (Maria Schell) ja Mario (Marcello Mastroianni). Alussa Mario saapuu kaupunkiin: elokuva ei millään tavalla viittaa hänen menneisyyteensä tai tulevaisuuteensa. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Mario kohtaa Natalian, joka on myös yksinäinen, erityisesti siksi, että hän on rakastunut mieheen (Jean Marais), joka on poissa mutta luvannut palata. Hämmästyttävää niin tässä kuin Dostojevskin alkuperäistarinassakin on se, miten yksinkertaisesta asetelmasta syntyy koskettava draama. Valkeat yöt on kuin uni, joka elokuvan viimeisillä hetkillä pyyhkiytyy pois silmistä: Mario jää yksin kosteille kaduille, ulkonaisesti samaan tilanteeseen kuin alussa mutta sisäisesti muuttuneena.