Kiitorata (Airport, 1970)

George Seatonin ohjaama ja käsikirjoittama Kiitorata (Airport, 1970) perustui Arthur Haileyn menestysromaaniin. Kuhisevan lentokentän odotussaleihin ja takahuoneisiin – toki myös lentokoneisiin – sijoittuva draama näytti suuntaa katastrofielokuvien lajityypille, ja elokuva itsekin sai sittemmin sekä jatko-osia että parodisia kommentaareja (Hei, me lennetään). Elokuvaan, jota tiettävästi myös Henry Hathaway oli kreditoimattomasti ohjaamassa, vaikutti osaltaan edeltävien vuosikymmenien spektaakkelibuumi. Kiitoradassa etsittiin modernin maailman miljöötä, johon voitaisiin ympätä useita tarinalinjoja ja siten näyttävä tähtikaarti. Kiitoradassa glamouria tuovat Burt Lancaster, Dean Martin, Jean Seberg, Jacqueline Bisset, Helen Hayes ja Van Heflin. Pienen mutta merkittävän roolin lentokentän kenttätyömiesten päällikkönä tekee George Kennedy, joka sittemmin nähtiin myös elokuvan jatko-osissa.

Vaikka Kiitorataa voi arvostella suurellisuutta seuraavasta draamallisesta jäykkyydestä, ei voi olla nauttimatta siitä tavasta, jolla elokuva alusta lähtien kuljettaa laajan ihmisjoukon kohtaloita. Alkukohtauksessa ollaan keskellä lumisateen kanssa painivan lentokentän nopeatempoista elämää. Kiitoradalla on useita keskushenkilöitä, ja heistä tärkein on lentokentän johtaja Mel Bakersfeld (Burt Lancaster), jonka rakoilevaa perhe-elämää tarina myös tapailee. Lancaster on (tässäkin) roolissa erittäin vakuuttava, ja jopa kohtaus, jossa elokuvan katsojalle kerrotaan lentokenttien taloudellisista haasteista, sujuu ongelmitta. Toinen avainhahmo on lentokapteeni Vernon Demerest (Dean Martin), jonka avioliitto on niin ikään vaikeuksissa. Kiitoradan ytimessä on orastava terroriteko, jonka valmistelija Guerrero (Van Heflin) lopulta toteuttaa aikeensa, vaikka hän on vähällä tulla järkiinsä. Koomista maustetta vakavaan tarinaan tarjoaa Ada Quonsett (Helen Hayes), joka onnistuu salamatkustamaan kansainvälisillä lennoilla ja joutuu sattumalta istumaan Guerreron viereen... Myöhemmille katastrofielokuville oli tyypillistä, että onnettomuuden uhreiksi joutuivat usein ne, joiden moraali oli rapautunut (ainakin elokuvassa Liekehtivä torni, jossa tulipalo rankaisee armottomasti hairahtuneita). Kiitoradassa tätä piirrettä ei juuri havaitse. Pikemminkin katastrofi ratkaisee sekä Bakersfelfin että Demerestin perheongelmat, ja kaiken lisäksi vapaamatkustajaksi tottunut mummo saa oikeutuksen toiminnalleen kriittisen tapahtumasarjan keskellä. Onnettomin hahmo on Guerrero, joka tuhoutuu ja jolla ei ole ulospääsyä siitä sosiaalisesta hädästä, johon hän on ajautunut.

Kiitorata alkaa kuhisevan lentoaseman keskeltä, paikasta, joka on nykykatsojallekin monin tavoin tuttu. Samalla kun vuoden 1970 lentoasema vaikuttaa samastuttavalta ympäristöltä, se on monin tavoin vieras. Ainakin itse huomasin katseeni harhailevan kohtauksissa, joissa nähtiin lentokentän halleja, tiskejä, turvatarkastuksia... Miten vuoden 1970 elokuva saattoi uskottavasti esittää vapaamatkustamisen olevan mahdollista? Miten elokuva kuvaa sen, että lentokoneeseen voi päästä räjähdysainelastin kanssa? Miten matkustusasiakirjoja tarkastettiin? Kiitorata ei tietenkään ole dokumenttielokuva, mutta se antaa mahdollisuuden kurkistaa maailmaan, jota ei enää ole.