Seikkailija Cartouche (Cartouche, 1962)

Ranskalainen Philippe de Broca (1933–2004) tunnetaan historiallisista seikkailuelokuvistaan, sellaisista kuin Purppuranpunainen kostaja (Le Bossu, 1959), ja toimintaelokuvista, kuten Mies Riosta (L’Homme de Rio, 1964), jonka pääroolissa nähtiin Jean-Paul Belmondo. Myös vuonna 1962 valmistunut Seikkailija Cartouche (Cartouche) rakentuu Belmondon tähteyden varaan, ja mukana on myös toinen supertähti, Claudia Cardinale. Seikkailija Cartouche ammentaa aiheensa klassisesta ranskalaisesta teemasta: lähtökohtana on historiallinen henkilö, Louis Dominique Garthausen (1693–1721), joka käytti myös nimiä Bourguignon, Petit ja Lamarre. Hän oli eräänlainen Robin Hood -hahmo, jonka sanottiin ryöstävän rikkailta ja antavan köyhille. Päivänsä Cartouche päätti mestattuna, väkipyörän päällä teilattuna.

De Brocan tulkinta Cartouchen elämäntarinasta on vauhdikas, komediallinen historiallinen draama, joka tuo mieleen Bernard Borderien Angelika-elokuvat, vaikkakin kerronta on Borderiehin verrattuna kulmikkaampaa. Belmondon tulkitsema Cartouche on veijarimainen hahmo, joka elokuvan alussa nähdään Pariisin kaduilla ryöstämässä jalokiviä. Pian hän ajautuu konfliktiin rikollispomon kanssa ja pestautuu armeijaan. Sotakohtaus on hämmentävän kaoottinen. Mieleen tulevat René Clairin historialliset huvinäytelmät, esimerkiksi kolme vuotta myöhemmin valmistunut Piiritys (Les fêtes galantes, 1965). Ennen pitkää Cartouche nousee itse rikollisryhmän johtajaksi, joka suorastaan leikittelee esivallan kustannuksella.

Seikkailija Cartouche ei ole millään muotoa kuolematon historiallinen elokuva, mutta katsoessa mietin, että ehkä teosta pitäisi tulkita nimenomaan osana sitä ranskalaista perinnettä, jossa kuuluisaa rosvoa on tulkittu vuosisatojen ajan. Philippe de Brocan elokuva on yksi sen manifestaatio. Jo 1700-luvulla Cartouchen elämästä kerrottiin lukemattomissa arkkiveisuissa ja kansantarinoissa. Elokuvaa katsoessa tuntui vaikealta ymmärtää, miksi päähenkilö irtautuu rakastetustaan Venuksesta (Claudia Cardinale) ja havittelee suhdetta aatelisnaiseen: taustalla on kansanperinteen juonne, jossa kerrottiin Cartouchen naisseikkailuista. Yllättävä on myös elokuvan lopun traaginen käänne, Venuksen kuolema. Ehkä tämäkin on ymmärrettävää, kun ajatellaan, että ranskalainen yleisö on ollut selvillä siitä, mikä päähenkilön kohtalo lopulta oli. Teloitusta elokuvassa ei näytetä, mutta Cartouche on Venuksen kuoleman jälkeen tietoinen siitä, että päivät ovat luetut. Vaikka elokuvan ensimmäinen tunti oli minulle liiankin farssimainen karnevaali, viimeinen varttitunti on vaikuttava ja mieleenpainuva.