Rakkaus Roomassa (L'Innocente, 1976)

Luchino Viscontin Rakkaus Roomassa (L'Innocente, 1976) perustuu Gabriele D'Annunzion romaaniin, mikä käy ilmi elokuvan alkutekstien aikana: käsi lehteilee D'Annunzion teosta aukeama aukeamalta. Tämä on kirjallisuusfilmatisointien yleinen konventio, mutta se, mitä alkutekstien jälkeen seuraa, on puhdasta Viscontia. Lopputulos on monella tapaa nautinnollinen. Se on rytmiikaltaan verkkainen, mutta juuri verkkaisuudessaan erinomainen kuva säätyläistön seisahtuneesta elämäntavasta. Vaikuttavaa on myös Viscontin herkkyys yksityiskohdille, interiööreissä, tilanteissa, dialogissa. Kolmas mieleen painuva seikka on musiikin käyttö. Musiikkia on runsaasti sekä diegeettisenä salonkimusiikina että kohtausten taustalla. Paikoitellen mieleen tulevat 1800-luvun melodraamat, pianosäestyksellinen runous. 

Rooman aristokratian piirin sijoittuva elokuva kuvaa tunteiden umpikujaa. Tullio Hermil (Giancarlo Giannini) on varmasti luontaantyöntävimpiä päähenkilöitä Viscontin tuotannossa. Hän pettää vaimoaan Giulianaa (Laura Antonelli) ja elää puolijulkisesti rakastajattarensa Teresa Raffon (Jennifer O'Neill) kanssa. Vaikka tilanne on traaginen jo itsessään, vieraantuneisuuden kuvaus, tasapaino järkkyy, kun Giuliana tulee raskaaksi kirjailija Filippo d'Arboriolle (Marc Porel). Juonta ei ole tarpeen avata tässä yhteydessä enempää, mutta on oikeastaan hämmästyttävää, miten jo lähtökohtaisesti synkkä asetelma voi suistua kohtaus kohtaukselta vielä pidemmälle. Traagisinta ovat olosuhteet, joista lopulta vain Teresa voi vapautua. Paljon puhuva on viimeinen kuva, jossa Teresa astelee aamuvarhaisella ulos draamasta.

Visconti halusi tiettävästi päärooleihin Alain Delonin ja Romy Schneiderin, mutta kumpikaan ei toteutunut. Schneider olisi kieltämättä sopinut Giulianan rooliin erinomaisesti, mutta tuntuu, että Giancarlo Giannini on juuri oikea näyttelijä Tullion kylmäkiskoiseen, ja kylmyydessään surulliseen, rooliin. Lopuksi on pakko palata elokuvan musiikkiin: Visconti on käyttänyt olemassa olevaa musiikkia, mutta teoksessa on myös Franco Manninon sävellystyötä, joka kuulostaa paikoitellen melkein mahleriaanilta. Elokuvassa kuultavat Chopin-, Mozart- ja Liszt-numerot ovat lisäksi Manninon tulkitsemia. Loistava pianisti!