Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955)

Alfred Hitchcockin Mutta... kuka murhasi Harryn? (The Trouble with Harry, 1955) kuului siihen viiden elokuvan sarjaan, joka palasi uusintaensi-iltaan keväällä 1984, pitkän poissaolon jälkeen. Oikeudet olivat siirtyneet Hitchcockille heti ensi-iltakierroksen jälkeen, ja vasta neuvottelu perikunnan kanssa toi elokuvan uudelleen esiin. Näin jälkeenpäin tuntuu, että 1980-luvun Hitchcock-renessanssi on vaikuttanut paljonkin siihen, miten uudet sukupolvet löysivät vanhan mestarin. Muistelen, että viiden klassikon vanavedessä maahantuojat toivat kankaalle myös muita Hitchcock-elokuvia, ja VHS-kasetoinnit tulivat niin ikään pikapikaa markkinoille. Mutta... kuka murhasi Harryn? on siinä määrin erikoinen, ja erityinen, Hitchcock-elokuva, että ehkäpä juuri sen asemaa 80-luvun renessanssi vahvisti eniten. Aikanaan vuonna 1955 elokuva oli ollut box office -katastrofi, jota aikalaisyleisö ei vain löytänyt.

Mutta... kuka murhasi Harryn? -elokuvan mainosjulisteessa on paljon puhuva lause ”The Unexpected from Hitchcock”. Elokuva oli todellakin ”odottamaton”, sillä se ei ollut samanlainen kihelmöivä trilleri kuin edellisenä vuonna valmistunut Takaikkuna (Rear Window, 1954) tai romanttinen seikkailu niin kuin juuri ensi-iltansa saanut Varkaitten paratiisi (To Catch a Thief, 1955). Mutta... kuka murhasi Harryn? tihkuu musta huumoria ja on siis jo sävynsä puolesta Hitchcockin brittiläisimpiä elokuvia. Samalla se edustaa nimenomaan komedian lajityyppiä ja on siinä mielessä harvinaisuus Hitchcockin uralla. Syksyisessä Vermontissa kuvattu elokuva alkaa, kun Arnie-poika (Jerry Mathers) törmää metsässä kuolleeseen mieheen. Sillä aikaa kun poika hakee äitiään Jenniferiä (Shirley MacLaine), paikalle osuu entinen merikapteeni Albert (Edmund Gwenn), joka kuvittelee jänistä jahdatessaan vahingossa ampuneensa miehen. Trafiikki metsässä kiihtyy, ja erilaiset spekulaatiot kasaantuvat, kun Jennifer selvästi tunnistaa miehen Harryksi mutta järkytyksen sijasta on pikemminkin helpottunut. Paikalle osuu myös kylän ikäneito Ivy Gravely (Milfred Natwick), joka hänkin myöhemmin tunnustautuu Harryn surmaajaksi.

Mutta... kuka murhasi Harryn? liikkuu Hollywoodin sopivaisuussäädösten rajamailla. Ruumista ei tässä elokuvassa kunnioiteta millään tavalla, ja Harry-parka haudataan kolmeen kertaan ja kaivetaan aina uudestaan ylös. Harry on ollut Jenniferin aviomies, jota kukaan ei tunnu kaipaavan. Samana päivänä kun Harry on heittänyt henkensä, Jennifer suostuu taiteilija Samin (John Forsythe) kosintaan. Dialogissa vilahtaa monenlaisia seksuaalisia vihjauksia, ja kun paikkakunnalle eksyy raharikas taiteenkerääjä, Sam myy taulunsa ja pyytää maksuksi parisängyn. Hitchcockin komediallinen taito tulee erinomaisesti esiin loppujaksossa, jossa Albert, Jennifer, Ivy ja Sam päättävät siistiä ruumiin. Harry makaa ilkosillaan kylpyammeessa, kun paikkakunnan sheriffi Calvin Wiggs (Royal Dano) saapuu paikalle. Mutta... kuka murhasi Harryn? voidaan asettaa yhdysvaltalaisten pikkukaupunkielokuvien perinteeseen, ja tuntuu, että Hitchcock tätä perinnettä myös kommentoi. Harry on koko elokuvan ajan ruumis, joka ei voi puhua omasta puolestaan. Hän on selvästi yhteisön ulkopuolinen, jota kukaan ei kaipaa. Jokaisella kylän asukkaalla on salaisuuksia, joita he ovat valmiita peittelemään. Miten muuten olisi selitettävissä se, että he pyrkivät kilvan hautaamaan Harryn niin pian kuin mahdollista? Ulkopuolinen uhka tiivistää pikkukaupungin asukkaiden solidaarisuutta, ja lopulta he onnistuvat karistamaan myös virkavallan lähentely-yritykset.