Ennen keskiyötä (Entre onze heures et minuit, 1949)

Henri Decoinin Ennen keskiyötä (Entre onze heures et minuit, 1949) sai Suomessa elokuvateatteriensi-iltansa syksyllä 1953, mutta televisiossa sitä ei ole koskaan nähty. Decoinin kekseliäs rikoselokuva valmistui aikana, jolloin film noir oli muotia myös Hollywoodissa. Ennen keskiyötä osoittaa, että tummanpuhuvia jännäreitä osattiin tehdä vielä Ranskassakin: ensimmäiset viisitoista minuuttia ovat niin erinomaista visuaalista ilotulitusta, että jo sen tähden kiinnostava sodanjälkeinen rikoselokuva ansaitsee katsomisen. Pääroolissa, komisario Carrellina esiintyy Louis Jouvet, joka oli nähty vain hieman aiemmin tiukkailmeisenä poliisina Henri-Georges Clouzot’n elokuvassa Kolmas aste (Quai des Orfèvres, 1947). Jouvet’n vastanäyttelijänä on Madeleine Robinson, joka tähditti vuonna 1949 myös Yves Allégret’n elokuvaa Hauska pieni rantapaikka (Une si jolie petite plage, 1949).

Henri Decoinin teoksessa parasta on sen aloitus, joka ensin kommentoi elokuvan ranskankielistä nimeä Entre onze heures et minuit: kaikki olennainen tuntuu tapahtuvan ennen keskiyötä klo 23:n ja 24:n välillä. Samalla kertoja toteaa, että Pariisissa kaikki julkiset kellot käyvät eri aikaa. Hämmentävästi kertoja alkaa tämän jälkeen kommentoida ajanvietettä, elokuvissa käymistä, sillä tyytyväinen kansa tulvii saleista kaduille juuri vähän ennen puoltayötä. Elokuvajulisteissa vilahtaa myös tämän elokuvan tähti Louis Jouvet sekä joukko muita näyttelijöitä Edward G. Robinsonista Charles Chapliniin. Tämä antaa Decoinin teokselle alusta lähtien metaelokuvallista tuntua, ja on selvää, että alkava draama asettuu samaan huvielämän keskipisteeseen kuin sadat elokuvat ennen sitä. Samalla fiktiivisten viitteiden kautta tuodaan esille kaksoisolentoteema, joka osoittautuu myös tämän elokuvan keskeiseksi juonteeksi. Ennen keskiyötä alkaa murhalla, ja tuota pikaa komisario Carrell ymmärtää, että hän on sattumalta aivan uhrin näköinen.

Huikean alun jälkeen Decoinin ote hiukan herpaantuu, ja lopputuloksena on tavanomaisempi film noir kuin mihin ensimmäinen vartti katsojan virittää. Osa katsojista epäilemättä arvostaa tyylillistä eheyttä, mutta minua muotopuolisuus on aina kiehtonut. Ennen keskiyötä tarjoaa uskomattomia kohtauksia. Alussa Carrell vierailee uhrin, mystisen herra Vidaubanin kotona ja pukee ylleen tämän tupakkatakin. Levysoittimessa lepää Anny Gouldin savikiekko ”Dans l’ombre des rues”, joka tuntuu soivan ei-diegeettisesti kuin taustamusiikki. Yhtäkkiä Carrel katkaisee virran ja ääni vonkuu kohti hiljaisuutta. Paikalle törmää salaperäinen herra Rossignol (Robert Arnoux), jonka kanssa Carrell käy melkein camp-henkisen dialogin. Vuorotellen he sytyttävät ja sammuttavat sähköt levysoittimesta. Hämmentävää. Loistokas on myös elokuvan lopetus, jossa Carrel ratkoo suhteensa Lucienne Lusignyyn (Madeleine Robinson). Lopussa he katoavat kaukaisuuteen ja muuntuvat lopputekstiksi: ”Fin.” Jäin miettimään kaksoisolentoaiheen ajankohtaisia merkityksiä: 40-luvun lopulla Ranskassa käytiin ankaraa tilintekoa menneen sota-ajan kanssa. Tässä elokuvassa ihmisillä on kaksi identiteettiä. Carrel ja Vidauban ovat kuin saman ihmisen kaksi eri puolta.