Asterix ja Caesarin papyrus (2015)

Asterix ja Caesarin papyrus (Le Papyrus de César, 2015) on tuorein Asterix-albumi ja samalla toinen Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin piirtämä seikkailu. Ensimmäinen oli kaksi vuotta sitten ilmestynyt Asterix ja piktit (Astérix chez les Pictes, 2013), joka oli käännekohta: Asterixin ja Obelixin edesottamuksia piirtänyt Albert Uderzo oli luonut hahmon yhdessä René Goscinnyn vuonna 1959 ja pitänyt saagaa yllä yksin Goscinnyn kuoleman (1977) jälkeen. Viimeinen Goscinnyn käsikirjoittama albumi oli Asterix Belgiassa (Astérix chez les Belges, 1979). Ferrin ja Conradin uusi teos on voitto siinä mielessä, että se on tarinana huomattavasti yhtenäisempi kuin Asterix ja piktit. Kovin persoonalliseksi Conradin piirrostyyliä ei voi kutsua: kädenjälki on niin uderzomainen kuin mahdollista. Tämä on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä odotukset ovat korkealla. Ehkä irtiottoihin on paremmat mahdollisuudet sitten, kun yleisö on antanut siunaksensa klassisen sarjan uusille tekijöille.

Asterix-albumit voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään, niihin, joissa Asterix ja Obelix seikkailevat kaikkialla tunnetussa maailmassa, Roomasta Hispaniaan, Britanniasta Korsikaan, ja niihin, joissa draama sijoittuu pieneen Armoricassa sijaitsevaan gallialaiseen kylään, jota roomalaiset yrittävät erilaisin konstein saada taipumaan. Caesarin hahmolla on tärkeä merkitys useassakin albumissa, ja jo nimensä puolesta Asterix ja Caesarin papyrus tuo mieleen sellaiset teokset kuin Asterix ja Caesarin laakeriseppele (Les lauriers de César, 1972) ja Asterix ja Caesarin lahja (Le cadeau de César, 1974). Uusi albumi alkaa Roomassa, jossa Caesar on viimeistelemässä teostaan Gallian sota. Kirjasta poistetaan luku, joka kuvaa kamppailua voittamatonta gallialaista kylää vastaan, mutta sensuroitu teksti päätyy vääriin käsiin. Etäisesti Julian Assangea muistuttava Polemix kannattaa vapaata tiedonvälitystä ja kuljettaa tekstin salaa gallialaisille.

Ferrin ja Conradin albumissa on yhtymäkohtia Goscinnyn ja Uderzon klassikoihin. Jos Asterix ja ennustaja (Le Devin, 1972) ammensi inhimillisestä heikkoudesta, samaa on myös tuoreen teoksen juonteessa, joka kuvaa kyläläisten uskoa horoskooppeihin. Tosin tuntuu, että juonne on melko heiveröinen, jos sitä vertaa siihen perusteellisuuteen, jolla Goscinny asioita käsitteli. Goscinnyn tarinoissa oli usein ulkopuolinen tunkeutuja, joka järkytti kylän elämään, ajatellaanpa Asterixin ja ennustajan lisäksi esimerkiksi sellaisia mestariteoksia kuin Asterix ja riidankylväjä (La Zizanie, 1970) tai Jumaltenrannan nousu ja tuho (Le domaine des Dieux, 1971). Tähän samaan vaikutukseen ei Polemix yllä. Silti tuntuu, että Asterix ja Caesarin papyrus on parasta Asterixia pitkään aikaan. Eheyttä tuo sen vahva tematisointi tiedonvälitykseen ja lukemisen ja kirjoittamisen historiaan, vaikkei käsikirjoitus olekaan niin tiheää kuin Goscinnyllä parhaimmillaan. Hyviä ideoita on silti paljon, kuten kirjekyyhkyjen käytön kuvaus eri muodoissaan. Hieno on myös perusajatus siitä, ettei Caesarin sensuroitu luku paljoa merkitse gallialaisille, jotka elävät oraalisen kulttuurin piirissä. Parasta mitä gallialaiset keksivät on tekstin kuljettaminen tietäjälle, joka painaa sen mieleensä tulevia sukupolvia varten.