Tyttökuningas (2015)

Mika Kaurismäen ohjausta Tyttökuningas (The Girl King, 2015) on pitkään odotettu. Se sai runsaasti huomiota jo kuvausvaiheessa, jo siksikin, että vanhempaan historiaan sijoittuvia elokuvia tehdään aniharvoin. Suomessa on käsittääkseni valmistunut vain kaksi 1600-luvulle sijoitettua pitkää näytelmäelokuvaa, Valentin Vaalan Sysmäläinen (1938) ja Ilmari Unhon Sadan miekan mies (1951). Näiden lisäksi voisi mainita Heikki Partasen Antti Puuhaaran (1976), joka todennäköisesti sijoittuu 1600-luvun maaseudulle. Unhon elokuva kytkeytyy 30-vuotisen sodan aikaan, kuten Tyttökuningaskin, ja Vaalan screwball-vaikutteinen ristiinpukeutumiskomedia tapahtuu juuri kuningatar Kristiinan valtakaudella. Ruotsin vallan ajan menneisyys on ylipäätään niukasti elokuvallistettua, mikä selittyy ainakin osaksi sillä, että epookin rakentaminen on kallista: lavastus ja puvustus vaativat erityistä huomiota. Tämä näkyy myös Tyttökuninkaassa: vaikka budjetti on ollut muhkea, takana ei kuitenkaan ole sellaisia resursseja kuin Hollywood-tuotannoissa. Mielestäni tämä täytyy ottaa huomioon Tyttökuningasta arvioitaessa. Ei voi olettaa, että elokuvassa olisi suuria rakennettuja lavasteita tai työläästi tehtyjä digitaalisia taustoja. Elokuva hyödyntää olemassa olevia ympäristöjä, ja katsojan on tyydyttävä Turun tuomiokirkon, Turun linnan ja käsityöläismuseon rakentamaan 1600-luvun Tukholmaan. Myös digitaaliset kuvamanipulaatiot ovat niukkoja ja vilahtavat pikaisesti kankaalla, jotta katsoja ei ehtisi niitä liian tarkasti tutkia. Näiden vaikeuksien vuoksi on arvostettavaa, että elokuvallisia tarinoita 1600-luvusta kerrotaan niillä keinoilla, jotka käytettävissä on. Tosin itse mietin, että jonkin verran enemmän avustajia olisi voinut käyttää hovikohtauksissa, sillä Kristiinahan oli suurvallan hallitsija ja hänen hovinsa sen mukainen. Samoin kameran käyttössä olisi voinut olla historialliselle elokuvalle tyypillistä ilmavuutta ja avaruutta, mutta tässäkin on rajoituksensa. Koska kaupunkinäkymiä ei ole voitu rakentaa, käsikirjoitusvaiheessa olisi pitänyt löytää jokin muu ratkaisu.

Ennen Tyttökuningasta Kristiinasta on tehty kaksi pitkää näytelmäelokuvaa, Rouben Mamoulianin klassinen Kuningatar Kristiina (Queen Christina, 1933), pääroolissa Greta Garbo, ja Anthony Harveyn Kuningatar (The Abdication, 1974), jossa Kristiinana nähtiin Liv Ullmann. Kaurismäen tulkinnassakin Kristiinaa saa esittää ruotsalainen näyttelijä, tällä kertaa Malin Buska. Harveyn elokuvan vahvuus on sen tarinassa: pohjana oli Ruth Wolffin näytelmä ja käsikirjoitus, joka alkoi Kristiinan uskonnollisesta kääntymyksestä ja saapumisesta Roomaan. Kun katsoin Tyttökuningasta, mietin paljon, miksi tarina on niin lineaarinen. Sävy olisi voinut olla hyvinkin toisenlainen, jos elokuva olisi alkanut Roomasta. Käsikirjoittaja Michel Marc Bouchard on valinnut melko suoraviivaisen ratkaisun, jossa seurataan Kristiinan kehitystä lapsesta siihen asti, kun hän luopuu kruunustaan. Tyttökuninkaan avarin otos on viimeinen kuva, jossa Kristiina ratsastaa kohti etelää, alppiniityn halki.  Jos elokuvaa olisi halunnut kehittää spektaakkelimaisempaan suuntaan, olisi voinut aloittaa Roomasta, jossa olisi ollut tarjolla myös laajempia historiallisia näkymiä. Mutta: tämä ei ole ollut tarkoitus. Tyttökuninkaan visuaalinen tyyli tukee sitä rajojen ja säätelyn maailmaa, jonka keskellä Kristiinan täytyy elää. Se, että vasta viimeisessä kuvassa kamera saa ilmaa allen, tukee Tyttökuninkaan tematiikkaa.

Tyttökuningas on saanut arvioinneissa ristiriitaisen vastaanoton. Ehkäpä elokuvaa ei pitäisi lainkaan verrata historiallisiin mainstream-elokuviin, joita tehdään isoilla budjeteilla. Tyttökuningasta ei kannata katsoa historiana, vaan menneisyyden aineksista ammentavana draamana, joka käsittelee rakkautta, seksuaalisuutta, tunteita ja uskonnollista vakaumusta. Nämä teemat ovat yhtä ajankohtaisia tänään kuin 1600-luvulla. Tyttökuningas on interiööridraama, joka pohtii erityisesti tunteita. Vahvimmillaan elokuva on kuvatessaan Kristiinan (Malin Buska) ja Ebba Sparren (Sarah Gadon) suhdetta. Tunteiden teema vahvistuu ranskalaisen filosofin René Descartesin (Patrick Bauchau) kautta. Kristiina olikin kiinnostunut Descartesin tunnekäsityksistä ja kannusti tätä julkaisemaan teoksensa Mielenliikutukset (Les Passions de l'âme, 1649). Tiettävästi Kristiina ja Descartes eivät kovin hyvin tulleet toimeen keskenään, mutta Tyttökuninkaassa filosofi tuntuu Kristiinan avainhenkilöltä loppuun asti. Elokuvaan on dramatisoitu myös sektiokohtaus, jossa Descartes poimii aivoista käpyrauhasen, tunteiden tyyssijan. Ehkä kohtaus korostaa liikaakin tunteiden patologisuutta, mutta samalla tunnekäsitykset palvelevat tarinassa Kristiinan ratkaisujen välttämättömyyttä: hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maailmaan, jossa hän voi elää ja hengittää.