Kesäillan valssi (1951)

Hannu Leminen ja Usko Kemppi käsikirjoittivat musiikillisen fantasiamelodraaman Kesäillan valssi (1951), joka sopii juhannukseen jo siitäkin syystä, että elokuvan päähenkilöt Annina Grahn (Eeva-Kaarina Volanen) ja Lauri Alanko (Leif Wagner) avioituvat nimenomaan juhannuksena, Anniinan vanhempien vastusteluista huolimatta. Alkutekstit kertovat, ettei tarinalla ole mitään tekemistä Oskar Merikannon elämänvaiheiden kanssa, mutta elokuva on saanut innoitusta Merikannon sävelmistä, joita kuullaankin puolitoistatuntisen elokuvan aikana edustava sikermä. Olen odottanut elokuvan uusintakatsomista jo siitä syystä, että olemme viime aikoina katsoneet paljon itävaltalaisia ja saksalaisia valssielokuvia. Eikö juuri Hannu Lemisen Kesäillan valssi ole suomalainen vastine sellaisille elokuville kuin Georg Jacobyn Viimeinen valssi (Der letzte Walzer, 1934) tai Willi Forstin  Operetti (Operette, 1940), Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942) ja Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln, 1949). Tosin Lemisen elokuvassa ”valssillisuus” on enemmän musiikkiin kuin tanssiin liittyvä kysymys: Merikannon Kesäillan valssi kuullaan monena variaationa, mutta sitä ei varsinaisesti tanssita. Elokuva huipentuu teoksen konserttiesitykseen, jonka Lauri Alanko saa itse johtaa. Samaan tapaan kuin valssielokuvissa, Kesäillan valssissa kuvataan musiikin vaikutuksia: kun loppukohtauksessa valssi soi, kamera pyyhkii yleisön ylitse, jolloin eleet ja ilmeet kertovat sävelten tunnevaikutuksista.

Tarina alkaa pikkukaupungissa, joka on kaikesta päätellen Hämeenlinna. Ainakin Anniina saa myöhemmin Hämeenlinnassa päivätyn kirjeen isältään Konrad Grahnilta (Uuno Laakso). Elokuva alkaa musiikintunnilta, mikä tuo mieleen Willi Forstin Schubertin lemmentarinan (Leise flehen meine Lieder, 1933). Tosin tässä nuori säveltäjä Lauri Alanko seuraa isänsä jalanjälkiä ja on tyttökoulun opettajana. Tarina etenee vauhdikkaasti, sillä tuossa tuokiossa Anniina onkin täysi-ikäinen. Vanhemmat Konrad ja Wilhelmina (Salli Karuna) eivät tietenkään salli senaattorin tyttären mennä naimisiin nuoren taiteilijan kanssa. Rakastavaiset viittaavat kintaalla säätyerolle, pakanevat ja menevät naimisiin. Tummat pilvet seuraavat pariskuntaa, kun Lauri vähitellen sokeutuu eikä enää voi soittaa kaupunginorkesterissa. Heikkonäköinen Lauri käyttää silmälaseja, jotka saavat hänet muistuttamaan Franz Schubertia. Verratkaapa Lauri Alangon ulkonäköä siihen, miten Schubertia kuvattiin Schubertin lemmentarinassa tai Géza von Bolváryn elokuvassa Kaksi sydäntä valssin tahdissa (Zwei Herzen im Dreiviertel-Takt, 1930).

Saksalaisten ja itävaltalaisten musiikkielokuvien vaikutusta kuvastaa mielestäni myös se kepeys, jolla Kesäillan valssi on tehty. Lauri sokeutuu, mutta tämä epätoivon vaihe on hämmentävän lyhyt. Lapsi syntyy, vanhemmat hyväksyvät Anniinan avioliiton ja ”bärliiniläinen” silmäkirurgi leikkaa Laurin jälleen kuntoon. Loppu on ekonominen siinä mielessä, että lääketieteen uusista saavutuksita ehditään tuskin puhua, kun Lauri on jo terve ja valmis johtamaan Kesäillan valssinsa onnellisena päätöksenä. Silmistä puheen ollen: erityisen vahvasti jää mieleen Eeva-Kaarina Volasen näytteleminen. Katsokaapa kohtauksia, joissa Anniina puhuu puhelimessa. Volasen katse harhailee, kiinnittyy ja jatkaa matkaansa: se kertoo jännittyneistä tunteista enemmän kuin puhelimen luuriin kerrotut sanat. Anniina on muutoinkin elokuvan keskus: hän lähtee vanhempiensa luota ottaakseen miehen, jonka haluaa. Volanen tulkitsee herkästi roolin, joka on kuin hänelle tehty.