Egmont on julkaissut viime vuosina 1960-luvun klassista ranskalaista Haikaralaivue-sarjakuvaa, jota aiemmin on julkaistu
1970-luvun Zoom-lehdessä sekä satunnaisina albumeina, Egmont aloitti julkaisun Jean-Michel Charlier'n kirjoittamasta ja Albert Uderzon piirtämästa ensimmäisestä tarinasta
Ilmojen kotkat (L'école des aigle, 1961) ja sen jatko-osasta Kunnian värit (Pour l'honneur des cocardes, 1962). Vasta nyt sain jatkettua projektiani ja luettua kolme seuraavaa albumia.
Vaara taivaalla (Danger dans le ciel, 1963) ilmestyi suomeksi jo vuonna 2012, ja se jatkaa ranskalaispilottien Tanguyn ja Laverduren seikkailuja. Tämän hetken maailmassa tuntuu oudolta lukea Ranskan sotilasmahdin kuvauksia. Jokaisella tarinalla on ulkopoliittinen kärki, ja epäilemättä ranskalainen yleisö, niin nuoret kuin vanhemmatkin lukijat, ovat tätä kautta voineet kokea kansakunnan olevan teknologisen kehitystyön kärjessä ja aseteollisuuden kiistaton suurvalta. Tosin tuntuu, että tämä näkökulma ei ollut niin vahva kahdessa ensimmäisessä Haikaralaivueen jaksossa, mutta nyt kylmän sodan kahtiajaon tunnelma on kouriintuntuva.
Vaara taivaalla alkaa tilanteesta, jossa Tanguay ja Laverdure ovat menossa uuteen laivueeseen. Laverdure saapuu hakemaan ystäväänsä ja mölyää niin paljon, että ohikulkijat pitävät häntä ”uuden aallon äänitorvenä” ja ”Françoise Saganin ystävänä”. Jos kaksi ensimmäistä albumia sijoittuvat Afrikkaan, nyt ollaan visusti Ranskan ilmatilassa. Tanguay ja Laverdure testaavat Super Mystère -koneita, tavoittelevat äänivallin murtumista ja yrittävät estää vieraan vallan agentteja urkkimasta superkoneiden salaisuuksia. Charlier ja Uderzo käyttävät yllättän paljon sivutilaa armeijan simputuksen kuvaamiseen.
Haikaralaivue ei varmaankaan todistusteni perusteella kuulosta järin kiinnostavalta, mutta mielenkiinto pysyy yllä, sillä Charlier kuvaa uskottavasti paitsi sotilasyhteisöä myös lentämiseen liittyviä yksityiskohtia. Uderzo on niin ikään erittäin taitava seikkailusarjan piirtäjänä. Haikaralaivue-sarjan neljäs seikkailu
Haikaroiden laivue (L'escadrille des cigognes, 1964, suom. 2013) asettuu jälleen teknologisesti uuteen suuntaan. Nyt Tanguay ja Laverdure testaavat Dassault Mirage III -hävittäjää, jotka todellisuudessa olivat tulleet käyttöön vuonna 1961. Ranska myi hävittäjiä muun muassa Pakistaniin, Israeliin ja Australiaan. Tarinassa nimenomaan australialaiset asiantuntijat saapuvat Dijoniin konetta testaamaan, mutta vieraan vallan, kovin saksalaisittain käyttäytyvät, vakoilijat tulevat heidän sijastaan. Tarinankuljetukseltaan
Haikaroiden laivue on ehdottomasti edeltäjäänsä taitavampi.
Viides albumi
Miraget Välimerellä (Mirage sur l'orient, 1965, suom. 2013) on ilmestynyt suomeksi aiemminkin nimellä
Kujanjuoksu kuolemaan (Semic, 1971). Jos kaksi edellistä albumia pitäytyi Ranskan ilmatilassa, nyt sävy on entistä ekspansiivisempi. Tanguay ja Laverdure saavat tehtäväksi kuljettaa Mirage IIIC -yliäänihävittäjiä Israeliin. Samalla heidän tehtävänsä on lentonäytöksin vakuuttaa Israel ranskalaisen teknologian ylivoimasta. Tällä kertaa vastapelurina on leveälieriseen hattuun sonnustautunut Maxwell, jonka oma asetehdas on konkurssin partaalla. Tässä tarinassa kylmän sodan sijasta fokuksessa on pikemminkin asekauppiaiden käymä kuuma sota, eikä Maxwell kaihda mitään keinoja. Mirage-hävittäjien lentoa yritetään sabotoida pitkin matkaa Välimeren yllä ja lopulta myös Israelin kamaralla.
Jos oikein muistan, myöhemmissä Haikaralaivue-tarinoissa Ranska on globaali poliittinen toimija. Näin on esimerkiksi Zoom-lehdessä julkaistussa seikkailussa
Rosvoja taivaalla (Les pirates du ciel, 1967), joka oli sarjan kahdeksas osa ja jäi Uderzon viimeiseksi. Selvästi vuosien 1963–65 keskiössä on Ranskan aseteknologinen kehitystyö. Vaikka kyse on vain seikkailusarjasta, ehkä tämä vastaa myös laajemmin sitä omakuvaa, joka samaan aikaan oli vallalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti