Onnelliset (1954)

Kolme vuotta Kesäillan valssin (1951) jälkeen Hannu Leminen ohjasi romanttiselle musiikkielokuvalleen jatko-osan Onnelliset (1954), joka perustui yhdessä Serpin eli Seere Salmisen kanssa tehtyyn käsikirjoitukseen. Jos lopputulosta vertaa Lemisen ja Kempin käsikirjoittamaan, balladimaiseen ensimmäiseen osaan, nyt elokuva on selkeämmin melodraama. Tarinan alussa Lauri Alanko (Leif Wagner) ja Anniina Grahn (Eeva-Kaarina Volanen) ovat olleet jo hyvä aikaa aviossa. Elämä on köyhää, ja Lauri soittaa kaupunginorkesterissa viulua. Sävellystyöstä ei enää juurikaan ole mainintaa, mutta Oskar Merikannon sävelmät kaikuvat taustalla kuten edellisessäkin elokuvassa. Onni nyrjähtää sijoiltaan, kun Lauri saa kutsun kansainvälistä uraa tekevän sopraanon Della Rosatin (Maaria Eira) säestäjäksi. Della Rosati edustaa pientä Suomea maailmalla, ja kiinnostavaa on, että diivan roolissa nähdään juuri Maaria Eira, joka oli kuvaushetkellä siirtymässä Italiaan.

Lauri ajautuu entistä enemmän Della Rosatin pauloihin ja säestää diivaa milloin Tukholmassa, milloin Pietarissa. Anniina ei ota uskoakseen, mitä on tapahtunut. Samaan aikaan perheen ystävä Veikko Kuusi (Leo Riuttu) tunnustaa Anniinalle rakkautensa, kohtauksessa, joka on kuvattu Lohjalla Pyhän Laurin kirkossa. Keskiaikaisen kirkon seinämaalaukset on taltioitu kohtaukseen, joka korostaa Anniinan hyveellisyyttä synnin tielle hairahtaneen Laurin rinnalla. Lopulta Anniina antaa anteeksi ja käy ”pelastamassa” miehensä vampin kynsistä. 

Onnelliset on ehyt kokonaisuus. Se on erittäin kiinnostava myös siinä tavassa, jolla historialliseen tilanteeseen viitataan. Elokuvassa eletään selkeästi routavuosia, ja Anniinan isä Konrad (Uuno Laakso) on joutunut vetäytymään senaattorin tehtävästä ja ilmaisee ohimennen tunteensa venäläistämispolitiikkaa kohtaan. Tähän 1900-luvun kuvaan yhdistyy voimakkaasti elokuvan valmistumisajankohdan tilanne. Della Rosari tekee kiertueen Suomessa ja siirtyy Lappeenrannan jälkeen Sortavalaan ja Viipuriin. Karjalassa sopraano päättää konserttinsa ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu” -lauluun. Myöhemmin viitataan siihen, että nimenomaan Karjalaa ollaan liittämässä Venäjään. Tämän suoremmin ei enää voi ilmaista sitä alueluovutusta, joka oli sinetöity toisen maailmansodan jälkeen. On selvää, että Onnellisten kuvaamaa 1900-luvun alkua katsoessaan yleisö on ajatellut lähimenneisyyden kipeää kokemusta. Katsomossa oli paljon niitäkin, jotka olivat kotikontunsa joutuneet jättämään.
 

Onnellisten jälkeen on selvää, että Hannu Leminen on Suomen Max Ophüls. Yhteys ohjaajien välillä oli toki sinä, että molemmat filmatisoivat Stefan Zweigin novellin, josta Leminen teki Valkoiset ruusut (1943) ja Ophüls kuuluisimpiin kuuluvan melodraamansa Kirje tuntemattomalta naiselta (Letter from an Unknown Woman, 1948). Onnellisissa Lemisen ohjaajan ote on kaikkein ophülsmaisin. Katsokaapa valssikohtausta, jossa Kesäillan valssi alkaa soida ja kamera liikkuu esineiden takana sivusuuntaan. Aivan yhtä vaikuttava on kohtaus venäläisessä ravintolassa, jossa Leminen niin ikään käyttää liikkuvaa kameraa. Tosin voidaan keskustella siitä, mistä Ophülsin ”ophülsmäisyys” lopulta juontaa juurensa, sillä samantapaisia otoksia löytyy muun muassa Willi Forstin tuotannosta.