Mayerlingin murhenäytelmä (1936)

Kiovassa, Ukrainassa, silloisessa Venäjän valtakunnassa vuonna 1902 syntynyt Anatole Litvak oli kiertolainen, elokuvantekijä, joka työskenteli Max Ophülsin ja monen muun ohjaajan tapaan eri maissa, tilanteessa, jossa Eurooppa oli ajautumassa – ja ajautui – peruuttamattomaan myllerrykseen. Elokuvauransa hän aloitti Leningradissa, usean mykkäelokuvan apulaisohjaajana, kunnes pakeni Berliiniin vuonna 1925. UFA:n studioilla hän ohjasi komediat Dolly kunnostautuu (Dolly macht Karriere, 1930) ja Ei koskaan enää rakkautta (Nie wieder Liebe, 1931). Jälkimmäisessä apulaisohjaajana toimi Max Ophüls, joka oli Litvakin ikätoveri: molemmat olivat syntyneet toukokuussa 1902. Saksasta Litvak siirtyi Ranskaan, jossa syntyivät muun muassa L'équipage (1935) ja Mayerlingin murhenäytelmä (Mayerling, 1936). Vuodet Hollywoodissa olivat vielä edessä.

Mayerlingin murhenäytelmä tuo mieleen Ophülsin neljä vuotta myöhemmin valmistuneen Sarajevon päiviä (De Mayerling a Sarajévo, 1940), jonka keskiössä on Frans Joosefin perilliseksi noussut veljenpoika Frans Ferdinand. Taustalla kummittelee Mayerlingin tragedia, jossa Frans Joosef oli menettänyt poikansa Rudolfin. Litvakin tulkinnassa Rudolf on pääroolissa, ja häntä esittää nuori Charles Boyer läpimurtoroolissaan. Rudolf rakastuu intohimoisesti Maria Vetseraan, mutta avioliitto ei ole mahdollinen. Marian roolissa nähdään sensaatiomainen Danielle Darrieux, joka oli kuvausten aikaan vain 19-vuotias. Litvak on parhammillaan kohtauksissa, joissa rakennetaan Rudolfin ja Marian suhdetta. Balettijaksossa katsoja ymmärtää, että Maria vain näyttää seuraavan Joutsenlampea, vaikka hänen mielensä on myllerryksessä. Mayerlingin murhenäytelmä perustuu Claude Anet'n (1868—1931), tunnetun ranskalaisen tennistähden, viimeiseen romaaniin. En ole lukenut romaania, mutta ainakin Litvakin elokuvaversiossa romantisoitu Mayerlingin myytti saa myös kriittistä särmää: Rudolf näyttäytyy elosteluun taipuvaisena eikä mitenkään ihanteellisena sankarina.

Anatole Litvakin taituruus tulee ilmi maagisessa loppukohtauksessa, jonka alkaessa katsoja on jo tietoinen vääjäämättömästä tuhosta. Rudolf ja Maria ovat vetäytyneet Mayerlingin metsästysmajaan, tai pikemminkin linnaan, 30. tammikuuta 1889. Lopussa viehättää erityisesti kerronnan hidas, viipyilevä rytmi. Maria asettuu nukkumaan, Rudolf tarttuu aseeseen ja riistää ensin rakastettunsa hengen ja lopulta omansa. Elokuvan loppu on häiritsevä ja ristiriitainen, sillä Maria näyttää ymmärtävän Rudolfin aikomukset, vaikka kaksoisitsemurhan ajatusta ei ääneen lausuta. Väistämättä katsojasta tuntuu kuitenkin, että tragedialle olisi löytynyt toisenlainen ratkaisu.