Katsoimme Olavi Veistäjän käsikirjoittaman ja Edvin Laineen ohjaaman
Laitakaupungin laulun (1948) lähtölaukauksena elokuvahistorian tutkimusryhmän toiminnalle. Katsominen onnistui sujuvasti, mutta elokuvapäiväkirjan pitäminen onkin kiireiden takia ollut haasteellisempaa.
Laitakaupungin laulu on aiemmilta katsomiskerroilta jäänyt mieleen muistumana ranskalaisesta runollisesta realismista, ja vaikka valmistumisajankohdan pohjalta melodraaman voisi rinnastaa neorealismiin, Veistäjän ja Laineen luomus tuntuu viittaavan enemmän sotaa edeltäneeseen aikaan. Tosin, jos toisen maailmansodan jälkimainingeissa nähtiin puolidokumentaarisia fiktioita, sen kaikuja on
Laitakaupungin laulun ensimmäisissä kuvissa. Kamera näyttää Helsingin laitakaupungin näkymiä, ja kun mukaan soljuu kertojaääni, vaikutelma ei ole kovinkaan kaukana aikakauden opettavaisista lyhytelokuvista. Muutaman otoksen jälkeen elokuva siirtyy sisätiloihin, studion runollisen kuvitteellisuuden maailmaan. Elokuvan alkua voisi verrata Marcel Carnén
Yön porttien (Les portes de la nuit, 1946) ensimmäisiin kuviin Pariisista, mutta siirtymä kulisseihin ei ole yhtään niin jyrkkä kuin Laineella. Tuntuu melkein siltä, että
Laitakaupungin laulu nimenomaisesti haluaisi korostaa siirtymää sodanjälkeisistä realiteeteista liioitellun, tyylitellyn fiktion maailmaan.
Yön portit muuten nähtiin Suomessa vasta
Laitakaupungin laulun jälkeen vuonna 1949.
Laitakaupungin laulun keskiössä on ”Synnin kuja”, ja synnin ruumiillistumana on paikalle muuttanut Juudit (Ella Eronen). Kertojaäänen mukaan ”varjojen katveessa kukkii synti, pahe ja rikos rehevämpänä kuin muualla”. Synnin pesä on eristynyt muusta maailmasta, sinne tullaan ja sieltä poistutaan tunnelin kautta. Huoltotarkkaaja Helmi Heino (Ansa Ikonen) tutustuu sokeaan Hanskiin (Aku Korhonen), tämän rampaan tyttäreen Railiin (Trina Taipale) ja ennen pitkää myös kulmakunnan kuninkaaseen Jukka Kyröön (Tauno Palo), jonka karskin olemuksen alla sykkii lämmin sydän, ainakin siinä mielessä, että Jukka pitää huolta Railista. Samaan aikaan Jukan poika Reino (Veli-Matti) ajautuu huonoille teille. Seura tekee kaltaisekseen, ainakin suomalaisessa sodanjälkeisessä elokuvassa.
Mieleen jää Heikki Aaltoilan musiikki, varsinkin sokean Hanskin haitarimelodia, joka toistuu toistumistaan. Elokuvan jälkeen jäin miettimään, vaihtuuko Hanskin ohjelmisto sen jälkeen, kun hän elokuvan fiktiomaailmassa saa radion. Teknologia on ääni ulkopuolelta, ”Synnin kujan” tuolta puolen, ja vähitellen pysähtynyt paheen pesä asettuu liikkeeseen. Tähän viittaa tietysti loppuratkaisukin, kun Jukka joutuu oikeuden eteen ja puoliso Aliina (Mirjam Novero) saa puhekykynsä takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti