Edmund Goldingin hienoimpiin ohjauksiin kuuluu melodraama Synkkä voitto (Dark Victory, 1939), joka perustui George Brewerin ja Bertram Blochin viisi vuotta aiemmin kantaesitettyyn näytelmään. Synkkää voittoa voisi kutsua näyttelijöiden elokuvaksi, erityisesti Bette Davisin vangitsevan, herkän pääroolin vuoksi, mutta myös Gouldingin ohjaus on varmaa. Aloituskohtaus tuo itse asiassa mieleen Grand Hotelin (1932), jonka alussa puhelinvaihde, moderni teknologia, johdattaa toisiinsa kietoutuneitten elämänkohtaloiden maailmaan. Myös Synkkä voitto alkaa ylettömällä puhelimeen puhumisella, ja juuri teknologia johdattaa päähenkilön, Judith Trahernen (Bette Davis) luokse.
Yläluokkaisen Judithin apuna on hevosten valmentajana työskentelevä Michael O'Leary (Humphrey Bogart), joka ihailee saavuttamatonta Judithia, juopahtanut Alec (Ronald Reagan) ja sydänystävä Ann (Geraldine Fitzgerald). Judith kärsii aivokasvaimesta, jonka lopulta diagnosoi tohtori Frederick Steele (George Brent). Frederick suorittaa leikkauksen ja samalla ihastuu potilaaseensa. Synkästä voitosta kasvaa omituinen tietämisen ja pimittämisen tarina, vaikka tarkoitus on nähtävästi ylevöittää päähenkilön sopeutuminen kuoleman ajatukseen. Aivokirurgia osoittautuu riittämättömäksi, sillä samaan aikaan kun Judith iloitsee, lääkärit tietävät, että parantumisen tunne on vain väliaikainen. Frederick kertoo totuuden Annille muttei rakastetulleen. Kun sairauden vakavuus valkeneeJudithille, hän turruttaa ensin mielensä alkoholilla mutta sopeutuu lopulta ajatukseen siitä, että jokainen hetki on tärkeä riippumatta siitä, paljonko aikaa on vielä jäljellä. Tietämisen ja pimittämisen teema kääntyy päälaelleen, sillä lopulta Judith pyrkii kätkemään tuoreelta aviomieheltään Frederickiltä sen, että sairaus on palannut. 
Epäilemättä katsojaa voi lopussa ärsyttää se, miten Judith lopulta uhrautuu miehensä uran hyväksi. Frederick ponnistelee laboratoriossaan aivokasvaimia vastaan, mutta hänen puolisoaan tutkimus ei voi enää auttaa. Bette Davis on loistava koko loppujaksossa, jossa hän esittää sokeutuvaa Judithia, joka vaivoin saattaa Frederickin matkaan kohti New Yorkia ja vetäytyy itse kuolemaan. Viimeisten askelten aikana olen kuulevinani Max Steinerin musiikissa häivähdyksen Charles Gounod'n Ave Mariaa, mutta vain hetken, kunnes Judith asettuu sängylle kuoleman uneen, palvelijan peittelemänä. Elokuvaan muodostuu dramaturginen kehä, sillä alussa puhelinsoitto tavoittaa Judithin sängystä, mutta lopussa elokuvallisen syntymän vastapainoksi asetuu vetäytyminen maailmasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti