Syksyn kiireet estivät kirjoittamasta aikaisemmin Kinokultissa 6.9. esitetystä mykkäklassikosta
Suuren oopperan kummitus (The Phantom of the Opera, 1925). Carl Laemmlen tuottama ja uusiseelantilaissyntyisen Rupert Julienin ohjaama elokuva kuuluu kauhun perusteoksiin. Vielä perustavampaa laatua on Gaston Leroux'n romaani, joka on saanut tulkinnan kaikkien kauhuelokuvan keskeisten vaiheiden aikana: siitä löytyy niin Hammer-tulkinta kuin Dario Argenton italoversiokin. 16-millinen esitys Sirkkalan kasarmin pihalla alkoi auringon laskiessa, ja musiikista vastanneen E-Musikgruppe LuxOhrin sävelet nousivat hiljaisuudesta kohti kiihkeämpää, syvempää äänimaisemaa. Elektroninen sointimatto sopi loistavasti taustaksi, varsinkin kun musiikki loi omaa merkitysvyyhtiään eikä liikaa pyrkinyt kuvittamaan kankaalla nähtyä. Tätä musiikkia olisi hieno kuulla muidenkin 20-luvun klassikoiden taustalla.
Suuren oopperan kummitus valmistui tilanteessa, jossa uudet teknologiset ratkaisut väikkyivät jo kulman takana. Kuvauksissa tehtiin useita värikokeiluja, ja jäljelle on jäänyt vaikuttava Technicolor-jakso Pariisin oopperan porraskäytävässä. Kopiota muovattiin useaan otteeseen jälkeenpäin, eikä ole varmuutta siitä, missä suhteessa nykyinen versio on alkuperäiseen esityskopioon. Lon Chaneyn karismaattinen olemus ja salaisuuden vähittäinen paljastuminen pitää joka tapauksessa otteessaan.
Kauhuelokuvaa on tulkittu alitajuisten pelkojen ilmentäjänä, mutta hyvin usein kauhuelokuvat käsittelevät suhdetta menneisyyteen (vaikkei niihin historiasuhteen kuvauksina juuri viitatakaan). Leroux'n romaanin tiedetään kummunneen osaksi historiallisesta traumasta, sillä juuri oopperan kellareita oli käytetty Pariisin kommuunin aikana vankilana. Leroux ansaitsi elantonsa skribenttinä ja oli mukana löytämässä luurankoja loisteliaan näyttämön kätketyistä syvyyksistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti