Katsoimme Stanley Donenin musikaalin Rakastunut Pariisissa (Funny Face, 1957) kolmessa osassa, viihteellisinä puolituntisina ennen nukkumaan menoa. Dramaattinen jännite varmaankin katkesi moneen otteeseen, jos sitä ylipäätään on elokuvassa ollutkaan. Vuonna 1899 syntynyt Fred Astaire on tässä elokuvassa 58-vuotias, mutta askel nousee kepeästi. Astairen esittämä hahmo on muotivalokuvaaja Dick Avery, joka houkuttelee kirjakaupan myyjän Jo Stocktonin (Audrey Hepburn) mukaansa Pariisiin. Jo on kiinnostunut filosofiasta, empatialismiksi kutsumastaan suuntauksesta, ja tapaa ennen pitkää ihailemansa professori Emile Flostren (Michel Auclair). Eipä aikaakaan, kun professori paljastuu stereotyyppiseksi ranskalaiseksi naistenmieheksi, Jo hylkää filosofiansa ja nousee lavalle muotinäytöksessä. Ja lopuksi tietysti ”nuoret” rakastavaiset, Dick ja Jo, saavat toisensa.Kieltämättä tulee ajatelleeksi, että Stanley Donen oli parhaimmillaan tehdessään yhteistyötä Gene Kellyn kanssa 40-luvun lopulla ja 50-luvun alussa. Muutama kiinnostava yksityiskohta elokuvasta kuitenkin irtoaa. En heti muista toista 50-luvun elokuvaa, jossa olisi käytetty split screeniä rinnakkaisen toiminnan kuvaajana: alun Pariisi-jakso on turistisuudessaan kiinnostava seuratessaan kolmen matkailijan polkuja rinnakkain. Oma kiinnostavuutensa on siinä representaatiossa, jonka elokuva rakentaa ranskalaisesta kulttuurista, filosofiasta ja modernismista. Hollywood-studioon sisustetut pariisilaiset jazzluolat ovat kuin musikaalin kepeyden välttämättömiä, karikatyyrinomaisia vastakuvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti