Suomalaisen elokuvan festivaali 2012

Elämä on ollut niin kiireistä, että tämänvuotisesta Suomalaisen elokuvan festivaalista ei ole tullut kirjoitettua blogimerkintöjä - alkua lukuun ottamatta. Festivaalilla nähtiin tänä vuonna paljon paikallisia elokuvia, Kulkurin holhokista (1940) Christian Dreadfuliin (2011), mutta varsinaisia pääteemoja oli kolme, kauhuelokuva, road-elokuva ja Pirjo Honkasalon tuotanto. Torstain 12.4. vieraana oli ohjaaja Olli Soinio, jonka Kuutamosonaatti (1988) on suomalaisen kauhuelokuvan klassikko. Kuutamosonaatti rakentaa hyytävän kuvan suomalaisesta maaseudusta 80-luvun urbaanin nousukauden keskellä. Kerronta on orkesteroitu taitavasti, ja jännite kasvaa loppua kohden niin kuin kauhuelokuvassa kuuluukin. Kari Sohlbergin kuvaus hivelee silmää, eikä voi kuin toivoa, että tästä elokuvasta tehtäisiin nopeasti entisöity versio, sillä ajan hammas on päässyt nakertamaan kopiota pahasti. Perjantain 13.4. ohjaajavieras oli Atro Lahtela, joka vieraili Silmä silmästä (1999) -elokuvansa alussa. Nimensä puolesta elokuva viittaa vanhatestamentilliseen uskoon, ja selkäpiitä karmivan kuvan Lahtela rakentaakin uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, jonka varjo ei hellitä tulevien sukupuolvien yltä. Elokuvan päähenkilö on taiteilija Kiia Saari (Meri Nenonen), ja teoksen voi tulkita myös luomistyön kuvauksena, jossa seurataan kainuulaiseen kirkkoon valmistuvien patsaiden, Kristuksen, perkeleen ja enkelin syntymää.

Vuoden 2012 päävieras oli ohjaaja Pirjo Honkasalo, joka oli paikalla koko sunnuntaipäivän 15.4. kertomassa elokuviensa taustoja. Päivän aluksi nähtiin kansatieteellinen kuvaus Ikäluokka (1976) ja suomalaisista uusnatseista kertova Vaaran merkki (1978). Honkasalo kuvasi Vaaran merkin taustalla olleita hankaluuksia: raakafilmi varastettiin Jörn Donnerin jääkaapista, ja tekijät tekeytyivät itse äärioikeistolaisiksi päästäkseen tarpeeksi lähelle. Pekka Siitoimen organisaatio uhoaa elokuvassa toimittavansa Kekkosen keskitysleirille ja joutuu ennen pitkää oikeuteen vastaamaan kirjapaino Kursiivia vastaan tehdystä attentaatista. Vaaran merkin ainoa löytynyt esityskopio oli saksankielinen, ja yltöasiallinen selostaja tuli Honkasalon mukaan DDR:stä. Alkuperäisessä suomenkielisessä versiossa selostuksen luki toimittaja Stig Framåt, joka antoi kokonaisuudelle aivan toisenlaisen sävyn. Toivottavasti tämä kopio vielä löytyy jostakin!

Katsoin Honkasalon tuotannosta myös lauantaiaamuna Melancholian 3 huonetta (2004), jonka herkkyys pääsi oikeuksiinsa valkokankaalla. Visuaalisesti loistelias oli niin ikään sunnuntaina nähty Atman (1996), jonka Honkasalo kuvasi 35-milliselle filmille seuratessaan Jamana Lal Balai -nimisen pyyhinvaeltajan tietä Ganges-joen suulta Himalajalle. Dokumenttielokuvaan liittyy aina eettinen kysymys siitä, miten itse elokuvanteko vaikuttaa kuvattavien ihmisten maailmaan. Jamana Lal Balain kohtalo oli traaginen. Kun Atman voitti palkinnon Amsterdamissa, myös köyhä pyhiinvaeltaja sai osuuden ja rakensi itselleen uuden talon. Tämä äkkirikkaus koitui hänen kohtalokseen, ja Jamana Lal Balai löytyi kuolleena muutama vuosi elokuvan valmistumisen jälkeen.