Sanojen riittämättömyydestä

Oslon keskustassa, tuomiokirkon kupeessa, on kukkameri, muistona järkyttävistä tapahtumista ja ilmauksena surun tunteista. Saavuin Osloon viime keskiviikkona, ja ensimmäisenä huomio kiinnittyi tunnelmaan. On hiljaista, rauhallista, ja liput ovat puolitangossa. Välillä joku vilahtaa ohi kukka kädessään. Uutislähetyksissä pohditaan, olisiko poliisien helikopteri voinut pelastaa osan uhriesta, olisiko voitu tehdä jotakin sellaista, joka jäi tekemättä. Iltapäivälehtien kansikuvissa toistuvat kuvat päätekijästä, istumassa panssariauton takapenkillä samaan aikaan, kun muistotilaisuuksia järjestetään päivittäin. Lehtien kansikuvat eivät varmaankaan auta hiljentymisessä. Ristiriita surun, hiljaisuuden kaipuun, ja puhumisen tarpeen välillä on huutava.

*

Tällä viikolla Oslon yliopistossa ovat kokoontuneet kulttuurihistorioitsijat kaikkialta maailmasta. Jo ennen kongressin alkua tuli tieto, että tapahtuma järjestetään, mutta kaikesta juhlimisesta pidättäydytään ja ensimmäisen päivän vastaanotto on peruutettu. Murhenäytelmä on koskettanut yliopistoa: Utøyan saarella menehtyi myös opiskelijoita, ystäviä ja läheisiä. Ensi maanantaina kampuksella on oma muistotilaisuus. Kun tästä kerrottiin kongressin avajaispuheessa, itku ei ollut kaukana.

Kongressin avajaisissa kävi ilmi, miten syvältä tapahtumat ovat kouraisseet. Jokaisessa yliopiston tiedekunnassa on pohdittu niitä keinoja, joilla tutkijat voisivat osallistua toisaalta kärsimyksen lievittämiseen, toisaalta niiden yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, jotka synnyttävät äärimmäisiä tekoja. Yksinkertaisia vaihtoehtoja ei lopulta ole: ongelmien selvittämiseen tarvitaan monialaista, tieteiden ja hallintokuntien rajat ylittävää yhteistyötä.

*

Oslon ja Utøyan terrori-iskujen jälkeen on keskusteltu paljon puheen ja puhumisen merkityksestä. Samaan aikaan kun sanat tuntuvat riittämättömiltä kuvaamaan kärsimystä, on korostettu netin vihapuheen vaikutuksia ja etsitty sellaisia puhumisen muotoja, joiden voi katsoa antaneen kimmokkeita terroriteolle. Ongelma on myös se, että terrori-iskujen tekijä on itse halunnut asialleen julkisuutta, jolloin kaikki julkinen puhe tuntuu puhuvan hänen pussiinsa. Jotkut taas välttävät manitsemasta nimeä, joka joka päivä seisoo muutenkin iltapäivälehtien lööpeissä. Tuntuu kuin samaan aikaan olisi tarve vaieta, vaientaa ja puhua.

Poliitikkojen suusta on kuultu äärimmäisiäkin kantoja siitä, että vihapuheen ehkäisemiseksi pitäisi nimettömänä kirjoittaminen kieltää. Lainsäädännöllisesti näin ei varmaankaan voi tehdä, mutta keskustelufoorumien olisi syytä pohtia omaa etikettiään: millainen puhe – tai tässä tapauksessa pikemminkin kirjoitus – on soveliasta, millainen loukkaavaa. Paljon vaikeampi on vaikuttaa siihen, millaisissa tapauksissa vihapuhe muuttuu teoiksi. On kuitenkin selvää, ettei puhetta ja tekoja voi erottaa toisistaan ja ettei vihapuheen suhteen saa olla sinisilmäinen.

Tunteiden tutkijat ovat todenneet, että ihmiset ovat vihaisimmillaan sanoessaan olevansa vihaisia.

*

Sanat ovat riittämättömiä, mutta ne voivat olla myös ylenpalttisia. Tässä tilanteessa tuntuu oikealta olla sanaton, mutta kun aikaa kuluu, on välttämätöntä aloittaa kriittinen keskustelu ja pohtia väkivallan kulttuuria pelottavan tuntuisia pohjamutia myöten. Sanat ovat riittämättömiä, mutta sanat ovat myös tekoja, jolla voimme vaikuttaa siihen, ettei murhenäytelmä toistu.

(julkaistu Turun Sanomissa 6.8.2011)