Henri-Georges Clouzot'n Manon, viettelijätär (Manon, 1949) on kummallinen mutta samanaikaisesti piinaavan mieleenpainuva elokuva. Se perustuu Abbé Prévostin romaaniin Manon Lescaut, joka tunnetaan myös Giacomo Puccinin ja Jules Massenet'n oopperatulkintoina. Ajatus siirtää Manonin tarina sodanjälkeiseen Ranskaan on sinänsä nerokas: Desgrieux (Michel Auclair) on vastarintaliikkeen aktiivi, joka pelastaa yksinäisen Manonin (Cécile Aubry) liittoutuneiden juuri valtaamasta kylästä. Asukkaat väittävät Manonin seurustelleen saksalaisten kanssa, mutta Desgrieux ei tästä piittaa. Syntyy intohimoinen rakkaustarina, jossa mikään ei tunnu estävän parin yhdessäoloa. Desgrieux antautuu rikoksen poluille ja Manon prostituoiduksi, mikä on lähes karikatyyrinomainen kuva sodanjälkeisestä ahdingosta. Lopussa rakastavaiset pelastuvat laivaan, joka salakuljettaa juutalaisia Pyhälle maalle. Tai oikeastaan he ovat laivalla jo elokuvan alussa, ja heidän tarinansa kerrotaan takautumana. Desgrieux'lle ja Manonille Pyhä maa merkitsee pakopaikkaa: he pysähtyvät hetkeksi keitaalle, joka on kuin paratiisi, mutta päättävät kuitenkin jatkaa. Viimein koittaa väistämätön, väkivaltainen tuho, jonka uhreiksi eivät joudu vain Desgrieux ja Manon vaan kotiaan etsivät juutalaiset.
Viimeiset kuvat jäävät mieleen. Ne ovat melodramaattisuudessaan oopperalliset: Desgrieux hautaa rakastettunsa hiekkaan ja lysähtää lopulta itsekin auringon paahtamaalle maalle.
Kun toisen maailmansodan jälkeisessä elokuvassa on usein korostettu todellisuutta lähellä olevaa tyyliä - mitä todellisuudella sitten tarkoitetaankaan: italialaista neorealismia, suomalaista kuppaelokuvaa, amerikkalaista puolidokumentaarista fiktiota - on kiinnostavaa nähdä tietoisen liioiteltu ja paisuteltu moraliteetti, jossa historia ja nykypäivä kohtaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti