Alix 1-4: Caesarin pikku apulainen seikkailee

Jacques Martinin Alix kuuluu ligne claire -sarjakuvan klassikoihin. Martin käsikirjoitti ja piirsi sarjaa syksystä 1948 lähtien Tintin-lehteen. Vielä kahdeksastoista Alix, Vercingétorix, ilmestyi lehdessä jatkosarjana, sen jälkeen Alix tuli ulos vain albumeina. Sarjan piirtämisen Martin lopetti vuonna 1986 mutta jatkoi käsikirjoittamista vuoteen 2009 asti. Kaikkien aikojen ensimmäinen tarina Alix l'intrépide syntyi 1948–49 ja näki päivänvalon albumina 1956. Suomessa Alixien julkaisu alkoi 1970-luvulla, mutta esikoinen jätettiin väliin, ehkäpä siitä syystä, että Martinin piirrostyyli oli vielä jäykkää ja etsi muotoaan. Tuntuu, että Martin oli parhaimmillaan vasta 60-luvun tarinoissa. Silti Alix l'intrépide on kiinnostava lähtökohta saagalle, jossa antiikin historiaa tarkastellaan nuoren roomalaismielisen gallin näkökulmasta. Kertomuksen alussa Alix on Parthiassa orjana, johon sen paremmin roomalaiset kuin parthialaisetkaan eivät luota. Ennen pitkää sankari onnistuu lunastamaan Honorus Gallan luottamuksen, ja tämä ottaa hänet ottopojakseen. Monipolvinen tarina sijoittuu Caesarin ja Pompeiuksen väliseen kamppailuun, ja Alix ryhtyy avustamaan Caesaria, kun taas Pompeiuksen kätyrinä toimii kavala kreikkalainen, Arbaces. Viimeisissä kuvissa Caesar näyttää Alixille tien kotiin, Galliaan.

Kultainen sfinksi (Le Sphinx d'or, 1949-50/1956) alkaa siitä, mihin Alix l'intrépide päättyy. Alix saapuu Galliaan, oman heimonsa johtajaksi, vain törmätäkseen motiivikonfliktiin: ”hyvä” Caesar on hiillostamassa Vercingetorixia. Jos tilannetta tulkitsee hiljattain päättyneen toisen maailmansodan kontekstissä, Alix näyttäytyy konformistina, joka yrittää olla samaan aikaan uskollinen omalle kansalleen ja valloittajalle. Kun Vercingetorix on antautunut, heimon johtajuuskin tuntuu unohtuvan, sillä Caesar lähettää apulaisensa Egyptiin, selvittämään mystisiä tapahtumia ja kultaisen sfinksin arvoitusta. Sarjakuvien aikalaistodellisuus tulee mieleen myös siinä mielessä, että Kultaisessa sfinksissä, kuten myös kahdessa seuraavassa albumissa, käsitellään tieteen ja teknologian kysymyksiä, teemaa, joka oli 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla ajankohtainen. Kultaisessa sfinksissä kiinalaiset ovat tulleet Egyptiin neuvomaan, miten ruutia valmistetaan, ja räjähdysaineet ovat vähällä päätyä Pompeiuksen käsiin!

Neljä ensimmäistä Alix-tarinaa kietoutuvat erottamattomasti yhteen: Pompeiuksen tukema Arbaces tuntuu väijyvän kaikkialla, ja vaikka hän albumeiden lopussa näyttää heittävän henkensä, hän palaa aina uudelleen tekemään tihutöitään. Arbacesiin törmätään myös Kirotussa saaressa (L'Île maudite, 1951–52/1957) ja Oribalin kruunussa (La Tiare d'Oribal, 1955–56/1958). Kaikissa tarinoissa liikutaan niin ikään Rooman valtakunnan rajaseudulla, jonne ”roomalainen sivistys” ei ole vielä yltänyt. Kirotussa saaressa purjehditaan Karthagosta länteen, tuntemattomalle saarelle, jonne Arbaces on jälleen piiloutunut, valjastamaan ruudin lisäksi Arkhimedeen keksintöjä maailmanvalloituksen palvelukseen.

Oribalin kruunussa suuntana on Kaksoisvirtain maa. Tässä tarinassa tieteilijät ovat kehittäneet myrkyn, joka antaa vain aidolle kuninkaalle mahdollisuuden pitää kruunua päässään. Pompeiuksen ja Caesarin kamppailu on siirtynyt taka-alalle, ja Arbaces tuntuu yksinään janoavan rikkauksia ja valtaa. Oribalin kruunua seurasi Musta koura (La Griffe noire, 1958–59/1959), joka merkitsi Jacques Martinille käännettä. Lombard lopetti albumeiden julkaisemisen, arvatenkin heikon suosion vuoksi, ja vaikka Alixin seikkailut Tintin-lehdessä jatkuivat, vasta vuonna 1965 Casterman aloitti uudelleen albumituotannon. Samalla Martinin nupullaan ollut tyyli alkoi kehittyä parhaimmilleen.