Tällä puolen, tuolla puolen

Poliisin arvion mukaan Turun kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisiin osallistui 60 000 katsojaa. Kaupungin kokoon nähden se on huikea määrä. Kun väki kokoontui suurlakon aikaan vuonna 1905 Helsingin senaatintorille kokoukseen, paikalle tuli 30 000 - 40 000 ihmistä. Saman suuruinen joukko kokoontui kauppatorille juhlimaan jääkiekon MM-kultaa vuonna 1995. Lordin euroviisuvoitto taas houkutteli Helsingissä ”kansanjuhlaan” 90 000 osallistujaa. Silti 60 000 kävijää parinkymmenen asteen pakkasessa on käsittämätön määrä, varmaan myös yllätys niin järjestäjille kuin yleisölle itselleen. Onneksi avajaisten käsikirjoitettu osuus oli vain puoli tuntia, enempää ei olisi kylmyyttä kestänytkään.

On ollut häkellyttävää seurata lehtien nettikeskusteluja. Kommentit vaihtelevat vähättelystä ja rahan tuhlauksen valittelusta vuolassanaisiin ylistyksiin, mutta ”kulttuurinarina” on pääroolissa. Joku on puolessa tunnissa jo pitkästynyt, joku taas kaivannut replikointiin Turun murretta... On valitettu avajaisten kansainvälistä ulottuvuutta, vaikka suunnitteluun ja toteutukseen osallistui satoja, tuhansia paikallisia. Niinpä: kulttuuri jakaa aina mielipiteitä. Ehkä tämä on alkua keskustelulle, jossa kulttuurin kysymykset eivät enää ole yhdentekeviä vaan herättävät intohimoja. Niin kuuluukin.

Itse esitys oli yhdistelmä historiallisia ja ajankohtaisia teemoja: Nokian tunnusmelodialla alkanut draama siirtyi kommunikaation kysymyksistä menneisyyteen ja oikeastaan kysymään, miksi historia ei meille puhu. Esitys ylevöitti ja romantisoi kaupunkia vuonna 1827 kohdanneen katastrofin, suurpalon, joka hävitti kaksi kolmasosaa rakennuskannasta ja aiheutti ennenkokemattoman kulttuurisen tuhon. Mark Murphyn käsikirjoittamssa esityksessä kadonnut Turku on ”kivinen kaupunki”: tosiasiassa näkymättömäksi muuttunut historiallinen Turku oli puukaupunki, mutta kivi lienee metafora. Kivi on mykkä, ja sen elon voi synnyttää vain ”tunteen palo”, jota esityksessä edusti romanssin teema. Tällä puolen, tuolla puolen korosti inhimillisen kokemuksen merkitystä: ”Minä olen tyttö, joka ui Halisten koskessa. Minä olen poika, joka syntyi marraskuussa.” Todistajalausunnot olivat tietoisen epämääräinen ja sumea viittaus siihen, että kulttuuri on koettua, ja siihen, että historia on syvästi inhimillistä. Toteutus saattoi tuntua naiivilta, mutta toisaalta elämä on myös lapsellista, onneksi.

Koskettavimpia kuulemiani Turun palosta kertovia kokemuksia oli 1900-luvun alussa eläneen turkulaisen vanhuksen kipeä muisto puuhevosesta, joka oli jäänyt palavaan kaupunkiin, kun asukkaat pakenivat Kupittaan kentälle.