Suurkaupungin tyttö (1930)

Friedrich Wilhelm Murnaun (1888–1931) toiseksi viimeinen elokuva Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on ilmestynyt teräväpiirtomuodossa, Eurekan Masters of Cinema -sarjassa. On pakko aloittaa tästä, teknologiasta: kunpa kaikki bluray-levyt olisivat näin loistavia skannauksia. Digitaalisesta restauroinnista ei ole pyritty tekemään originaalia parempaa vaan huipputerävä kuva on jätetty filminkaltaiseksi, kaikkine alkuperäisine virheineen. Hienoa on nähdä elokuva myös vuoden 1930 kuvasuhteessa, joka on poikkeuksellinen 1,19:1. Kuva on melkein neliömäinen! Tämä johtuu siitä, että – vaikka elokuva on mykkä – elettiin äänielokuvan varhaisvaihetta ja ääniraidalle varattiin tilaa kuvan laidasta. Tällöin ns. akateeminen kuvakoko muuttui kapeammaksi. Perinteinen koko palasi tuota pikaa, kun kuvan korkeutta madallettiin leveyden suhteessa, mutta muutamia kiinnostavia esimerkkejä hetkellisestä kuvasuhteen muutoksesta jäi 1920-ja 1930-lukujen taitteesta. Oikeastaan Murnaun Suurkaupungin tyttöön tämä sopii loistavasti. Kapea, ahdas kuva istuu loistavasti tarinaan, jonka pääteemaksi nousee ”amerikkalainen gotiikka”, maaseudun ahdasmielisyys ja konservatiivinen perinne.

Suurkaupungin tyttö ei ole ohjauksellisesti yhtä briljantti kuin muutama vuosi aiemmin valmistunut Auringonnousu (Sunrise, 1927), mutta toisaalta se onkin enemmän maaseutupastoraali kuin 20-luvun urbaanin, modernin elämän kuvaus. Tarina alkaa maalta: juna kuljettaa nuorta miestä, Lem Tustinea (Charles Farrell) kohti Chicagoa. Isä (David Torrence) on lähettänyt poikansa kaupunkiin myymään syksyn vehnäsadon. Matkalla Lem tutustuu kahvilan tarjoilijaan Kateen (Mary Duncan), joka haaveilee idyllisestä elämästä maaseudulla. Romanttinen tarina sieppaa vastustamattomasti mukaansa: ennen kotiinpaluuta Lem ja Kate ovat naimisissa, ja poika tuo kaukaiselle minnesotalaiselle tilalle mukanaan miniän. Onnen viimeiseksi ilmaukseksi jää nuorenparin kirmaus vehnäpellon keskellä, kunnes isä-Tustine paljastaa halveksuntansa kaupunkilaistyttöä, ”tarjoilijaa”, kohtaan. Katsojasta tuntuu kuin hänet olisi kepeän alun jälkeen pakotettu seuraamaan predestinoitua maaseutumelodraamaa, jolla on synkkä päätös. Sadonkorjuun takia tilalle on saapunut joukko työmiehiä, jotka heti iskevät silmänsä onnettomalta tuntuvaan nuoreen vaimoon. Melodramaattinen ”väistämättömyys” on jo pursuamassa liitoksistaan, kun Murnau paljastaa paisuttelun tietoiseksi, ehkä ironiseksikin. Lopulta Kate on elokuvan vahvin henkilö, joka ei antaudu moralisoivien vihjailujen tai valmiin ”kohtalon” toteuttajaksi. Hän päättää lähteä, yksin, omille teilleen. Vasta tässä vaiheessa isä ja poika havahtuvat. Kun myrskyä enteilevän yön keskellä Lem tuo Katen takaisin, hän aloittaa kaiken alusta ja esittelee tytön isälleen, jolla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi.

Murnaun Suurkaupungin tyttö on hieno, vaikuttava elokuva, jossa kuvanrajauksen ahtaus pakottaa tuon tuostakin miettimään, mitä on jätetty näyttämättä. Elokuvan kuvastossa on paljon tuttua, ja tästä teoksesta voikin nähdä vaikutuslinjoja niin Jean Vigon L’atalanten (1934) nuoreen onneen kuin Terrence Malickin Onnellisten ajan (Days of Heaven, 1978) maaseutukuvaukseen.