Kwai-joen silta (1957)

Pierre Boullen romaaniin perustuva Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai, 1957) aloitti David Leanin spektaakkelisarjan. Elokuvasta tuli ennennäkemättömän suosittu, ja se palkittiin seitsemällä Oscarilla. Täytyy sanoa, että vaikka Oscarit eivät laadun tae olekaan, tässä ne ovat osuneet kohdalleen. Palkinnotta jäi kuitenkin Sessue Hayakawa, jonka juuri hiljattain näimme Ophülsin Yoshiwarassa (1937). Hayakawa oli ehdolla parhaan miessivuosan Oscariin roolistaan eversti Saitona. Kwai-joen silta sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, siis valmistumisajankohdan näkökulmasta lähimenneisyyteen: joukko brittisotilaita on joutunut japanilaisten vankileirille ja saa tehtäväkseen rakentaa sillan Kwai-joen yli, sillä japanilaisten tavoitteena on saada nopeasti yhteys Bangkokin ja Rangoonin (nyk. Yangonin) välille keväällä 1943.

Alkuteksteissä käsikirjoittajaksi mainitaan Pierre Boulle, mutta todellisuudessa Boullen romaanin sovittivat käsikirjoitukseksi Hollywoodin mustalla listalla olleet Michael Wilson ja Carl Foreman. Erityisen jouhevasti käsikirjoitus siirtää tarinan painopistettä. 161-minuuttisen elokuvan ensimmäinen tunti kuluu eversti Saiton ja brittieversti Nicholsonin (Alec Guinness) kaksinkamppailussa: Saito haluaisi käskyttää kaikki vangit siltatyömaalle, mutta Nicholson pitää järkähtämättömästi kiinni siitä, että upseerit täytyy säästää ruumiilliselta työltä. Britit elävät luokkayhteiskunnassa vankileirilläkin. On oikeastaan hämmästyttävää, miten pitkään ja kiinnostavasti patologisia kunniantuntoja voi käsitellä. Juuri alku on Sessue Hayakawan näytöstä: yksinäinen eversti löytää lopulta kunniakkaan tavan myöntyä, kun leirillä juhlitaan vuoden 1905 Japanin-Venäjän-sodan voittoa.

Ensimmäisen tunnin jälkeen elokuvan painopiste siirtyy rakennustyömaalle: Nicholsonin johdolla Kwai-joen silta lähtee syntymään niin nopeasti, että Saitokin on tyytyväinen. Ärsyttävintä – mutta ehkä myös tietoisen ironista – on se ylimielisyys, jolla britit suhtautuvat omaan osaamiseensa. Katsojasta tuntuu, ettei itsetyytyväisyydellä ole mitään rajaa. Nicholson hurmaantuu ajatuksesta, että sillasta tulee vuosisatoja kestävä monumentti brittiarmeijan kyvykkyydestä. Muistolaattakin naulataan sillan pieleen – tosin ennen pitkää se hajoaa Kwai-joen lietteeseen niin kuin itse monumenttikin.

Tarinan kolmantena painopisteenä ja keskushenkilönä on yhdysvaltalainen vanki Shears (William Holden), joka pakenee leiriltä mutta palaa uudelleen iskuryhmän kera räjäyttämään siltaa. Kun Nicholson ja Saito kilpailevan kunniasta, Shears on myynyt kaiken, ottanut väärän identiteetin ja yrittää viimeiseen asti välttää paluutaan Kwai-joelle. Majuri Wardenin (Jack Hawkins) johtama räjäytysryhmä onnistuu lopulta työssään, mutta kaikki on vähällä valua hukkaan. Itse asiassa Nicholson on viimeiseen asti niin ihastunut saavutuksestaan, että on paljastamassa oman joukkonsa suunnitelmat japanilaisille. Lopussa luoti kaataa hänet laukaisimen päälle, ja silta räjähtää pirstaleiksi. Viimeiset sanat lausuu sivummalle vetäytynyt lääkintäupseeri Clipton (James Donald): ”Madness! Madness!” Hulluutta ja järjettömyyttä ei lopulta edusta vain se tuho, jonka viimeinen jysähdys saa aikaan, vaan se tarina, joka tähän kaikkeen on johtanut, Saiton ja Nicholsonin päähänpinttymät, Wardenin ja Shearsin tyhjä sankarillisuus ja viime kädessä sota, joka elokuvan henkilöiden ratkaisuja sanelee.

*

Kwai-joen sillasta on nyt käytettävissä uunituore bluray-versio, jossa 50-luvun CinemaScope pääsee oikeuksiinsa. Huomio kiinnittyy myös Malcolm Arnoldin hienoon musiikkiin. Tosin varsinainen hitti oli brittisotilaiden viheltämä ”Colonel Bogey March”, jonka F. J. Rickettsin sävelsi jo vuonna 1914. Toisen maailmansodan aikana marssia laulettiin sanoin ”Hitler Has Only Got One Ball”.