Puhelin (1977)

Helsinki on venäläinen kaupunki. Tällä tosiasialla alkaa Don Siegelin agenttielokuva Puhelin (Telefon, 1977), jonka Leningrad- ja Moskova-kuvat purkitettiin Helsingissä Åke Lindmanin avustuksella. Suomalainen katsoja kokee lievää epämukavuutta, kun Katajanokalla KGB:n miehet luutnantti Alexandrovin (Åke Lindman) johdolla ryntäävät sieppaamaan salaperäisen Nikolai Dalchimskyn, mutta löytävät vain tämän äidin (Ansa Ikonen). Kulttuurisen vierauden kokemusta lisää se, että Ikosen nimi on lopputeksteissä lipsahtanut muotoon ”Ansa Konen”. Kun aloituksesta on toipunut, elokuva lähtee lopulta hyvin käyntiin, ja itse asiassa aihe tuntuu nykykatsojasta ajankohtaisemmalta kuin ehkä 70-luvun lopussa. Al-Qaidan jälkeisessä maailmassa itsemurhaiskujen vaara on konkreettinen, vaikka Puhelimessa kaiken pahan alku onkin Neuvostoliitto. Silti Puhelin esittää kuvitelman kylmän sodan maailmasta, joka päätyy terrori-iskujen arkipäivään. Peter Hyamsin ja Stirling Silliphantin käsikirjoituksessa terroristit eivät kuitenkaan ole fundamentalisteja tai ideologisesti indoktrinoituja vaan hypnotisoituja. Kylmän sodan alussa 1950-luvulla Neuvostoliitto on sijoittanut Yhdysvaltoihin yli 50 ”aikapommia”, hypnotisoituja agentteja, jotka elävät kuin tavalliset amerikkalaiset mutta kuullessaan Robert Frostin runon ”Stopping by Woods on a Snowy Evening” he ryhtyvät robottimaisesti toteuttamaan etukäteen suunniteltua terroritekoa. Puhelimen juonen uskomattomuus on siinä, että sekopäinen Dalchimsky (Donald Pleasence) pakenee Moskovasta Yhdysvaltoihin ja ryhtyy räjäyttämään aikapommeja lausumalla runon puhelimessa. Koska eletään jo liennytyksen aikoja (!), KGB on huolestunut valitettavan häiriköinnin vaikutuksesta kansainvälisiin suhteisiin ja lähettää majuri Grigori Borzovin (Charles Bronson) ongelmaa ratkaisemaan. Kumppanikseen hän saa kaksoisagentin, jolla on vain etunimi, Barbara (Lee Remick). Lieneekö camp-huumoria se, että Borzovin nimi viittaa samanaikaiseen Neuvostoliiton urheilusankariin, pikajuoksija Valeri Borzoviin, Münchenin ja Montrealin olympialaisten mitalistiin?

Alun epäluuloista huolimatta Puhelin osoittautuu kiinnostavaksi ajankuvaksi, tai pikemminkin kuvitelmaksi 1970-luvun lopun maailmasta. Tietokoneet saavat erityisen vahvan aseman: paikanvaihdosten kohdalla tapahtumaympäristöt kirjautuvat valkokankaalle kuin matriisikirjoittimella, ja CIA:n pääkonttorissa tietokone toimii tärkeänä apuvälineenä mystisen tapahtumaketjun selvittämisessä. Ehkäpä ironiaa on sekin, että tietokonetta käyttävä Dorothy Puttermann (Tyne Daly) päihittää hellimänsä laitteen mennen tullen. Puhumattakaan siitä, että modernista teknologiasta huolimatta CIA tuntuu tulevan pari askelta KGB:n jäljessä...