Frank Jamesin paluu (1940)

Fritz Lang ui Hollywoodissa kuin kala vedessä. Vanha ekspressionisti otti vuonna 1940 ohjattavakseen jatko-osan Henry Kingin elokuvaan Jesse James. Tuloksena oli Langin ensimmäinen lännenelokuva Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James). Elokuva alkaa siitä, mihin edellinen osa päättyi. Fordin veljekset surmaavat katalasti Jesse Jameksen (Tyrone Power). Kun saapu tieto, etteivät Bob (John Carradine) ja Charlie Ford (Charles Tannen) joudukaan oikeuden eteen, velipoika Frank (Henry Fonda) laskee auransa ja lähtee tupakkaa pureskellen kostoretkelle. Kuvaus voi kuulostaa tyypilliseltä, mutta lopputulos on poikkeuksellinen. On oikeastaan ihme, miten käsikirjoittaja Sam Hellman rakentaa Frankistä syyntakeettoman. Frank lähtee kostoretkelle, mutta rangaistus toteutuu ilman hänen vaikutustaan. Elokuvasta huokuu sympatia etelävaltioiden joukoissa taistelleita Jamesin veljeksiä kohtaan. Lopun oikeudenkäynti Frankiä vastaan saa komediallisia piirteitä, ja pilkan kohteiksi nousevat niin rautatieyhtiön ylivalta kuin jenkkien politiikkakin.

Kitupiikki ja työnarkomaani

Menneenä jouluna luin Charles Dickensin vuonna 1843 julkaiseman tarinan Saiturin joulu. Päähenkilö on ahne kitupiikki Scrooge, joka ei malta lopettaa työntekoa edes jouluaattona. Hän torjuu kaikki avunpyytäjät ja myöntyy kärvistellen siihen, että työntekijät saavat joulupäivänä vapaata. Scroogen ahneus on sittemmin jäänyt elämään populaarikulttuurissa, sillä Carl Barks loi vuonna 1947 Roope Ankan juuri Dickensin tarjoaman mallin pohjalta.

Saiturin joulua lukiessa jää miettimään, mitä oikeastaan merkitsee se, että klassinen joulukertomus on tarina ahneudesta. Jouluyön pimeydessä aaveet näyttävät Scroogelle, mitä seurauksia saituudella on ja miten arvokkaita hyvä tahto ja hyvät teot ovat. Tarinan alussa Scrooge viittaa kintaalla avunpyytäjille, sillä köyhien auttaminen on hänen mukaansa yhteiskunnan tehtävä. Lopussa vanha kitupiikki ymmärtää, että köyhyyden poistamiseen tarvitaan meitä kaikkia. Saiturin joulu korostaa enemmän yksilön kuin yhteiskunnallisten rakenteiden merkitystä.

Ehkäpä Saiturin joulun kaltaisella kertomuksella on kysyntää tilanteessa, jossa yhteiskunnan ”rakenteellinen” huolenpito on kriisissä ja on tarpeen vedota kansalaisten hyväntahtoisuuteen.

*

Dickensin kertomus syntyi protestanttisessa Englannissa, mutta mieleen tulee väistämättä myös katolisen kirkon ajatus kuolemansynneistä. Ahneus oli synneistä suurimpia yhdessä ylpeyden, kateuden, vihan, laiskuuden, ylensyönnin ja himon kanssa. Nykymaailmassa kuolemansynnit ovat heittäneet häränpyllyä ainakin siinä mielessä, että sanat ovat vaihtuneet toisiksi: laiskuuden sijasta puhutaan itsensä hemmottelusta, ylensyönnin sijasta herkuttelusta. Ylpeyskin taitaa nykyään olla positiivista omanarvontuntoa.

Ahneus on niin ikään kärsinyt inflaation. Milloin viimeksi olet kutsunut lähimmäistäsi itaraksi, saidaksi, pihiksi tai penninvenyttäjäksi? Suomessa näillä sanoilla on ollut poikkeuksellisen ikävä kaiku jo siitä syystä, että sota-aikana ja sen jälkeen säästämisen ihanne oli olennainen osa kasvatusta. Tarkan markan talous oli välttämätöntä maassa, joka pinnisteli sotakorvausten kurimuksessa. Säästäminen antoi mahdollisuuden hallita tulevaisuutta, ja yksilö saattoi asettaa elämälleen pitkän linjan tavoitteita.

*

Ahneudesta ei ole juurikaan keskusteltu vuosituhannen vaihteen nousukauden aikana. Tuntuu siltä, että 1990-luvun alun talouslama teki tuhlaamisesta sosiaalisesti hyväksyttävää, kun kansalaisilta odotettiin osallistumista kulutuskysynnän kasvattamiseen. Taloudellisen toiminnan motiivit olivat ihmisen ulkopuolella, ei sisäisissä tunteissa tai himoissa, joihin ahneus kuului.

Samaan aikaan tunteet ja työelämä ovat liittyneet entistä väkevämmin yhteen. Tutkijat ovat puhuneet affektiivisen, tunteisiin perustuvan, työn merkityksestä. Välittämiseen perustuvan hoivatyön kohdalla työn on ajateltu olennaisesti liittyvän työntekijän omiin tunteisiin ja niiden hallintaan. Samaan aikaan toiset työtehtävät on siirretty kokonaan tunnekäsitteiden ulkopuolelle. Millaisiin tunteisiin perustuvat esimiestyö tai liiketalous?

*

Saiturin joulua lukiessa tulee mieleen, että Scrooge voitaisiin nykyajan käsittein tulkita pikemminkin työnarkomaaniksi. Hänen ongelmansa ei ole vain ahneus vaan kykenemättömyys tehdä eroa työn ja vapaa-ajan välillä. Menneiden talouskurimusten perintönä olemme työorientoituneempia kuin koskaan. Scroogen tapaan meidät pitäisi havahduttaa huomaamaan, ettei kaikkea voi mitata rahassa ja että elämää on työn ulkopuolellakin.

(ilmestynyt Turun Sanomissa 28.1.2010)

Wartburg ja Venusvuori

Olin tänään Suomen Wagner-seurassa pitämässä esitelmää Richard Wagnerin Tannhäuserista. Oopperan keskiössä on kaksi vuorta, historiallinen Wartburg ja myyttinen Venusvuori. Eisenachissa sijaitseva, 1000-luvun alussa rakennettu Wartburg oli Thüringenin maaherrojen residenssi 1400-luvulle asti, ja linna muistetaan sekä Unkarin Pyhän Elisabethin että 1200-luvun minnelaulun tyyssijana. Erityisen kiinnostava on tarina Venusvuoresta, mons Veneris, jonka uumenissa Wagnerin oopperan nimihenkilö riutuu jo ensimmäisessä kohtauksessa. Luentoa valmistellessa törmäsin Heinrich Heinen kirjoitukseen Elementargeister, joka ilmestyi vuonna 1837. Wagner on epäilemättä tuntenut Heinen tekstin, vaikkei sitä missään yhteydessä mainitsekaan. Tässä pikasuomennos kohdasta, jossa Heine kertoo Venusvuoren tarinan:

”Kaikista Saksan kansojen kertomista tarinoista kummallisimpia on romanttinen legenda Venus-jumalattaresta, joka sen jälkeen, kun hänen temppelinsä oli revitty maan tasalle, pakeni salaiselle vuorelle, jossa hän yhä elää mielikuvituksellisen nautinnollista elämää vapaamielisten ilman henkien, metsän ja vesien henkien ja monien maan päältä äkkiä kadonneiden sankareiden kanssa. Jos kävelet lähellä vuorta, saatat kuulla iloisten naurahdusten ja harpun näppäilyjen etäisiä kaikuja, ja ne pureutuvat sisimpääsi näkymättömin kahlein ja tempaavat mukaansa. Mutta olet onnekas, sillä lähellä sisäänkäyntiä pitää vartiotaan vanha ritari, uskollinen Eckhart. Hän seisoo kuin veistos, suureen miekkaansa nojaten, mutta hänen rehti, harmaantunut päänsä nyökkää herkeämättä, ja surumielisesti hän varoittaa sinua niistä arveluttavista vaaroista, jotka vuoren sisällä odottavat. Moni on pelästynyt ajoissa, mutta toiset ovat langenneet, jättäneet vanhan miehen vaimean äänen huomiotta ja sukeltaneet sokeasti himojen viheliäiseen kurimukseen.”

Uskollisesta Eckhartista oli runoillut jo Ludwig Tieck vuonna 1799, mutta Wagneriin ajatus maan alle piiloutuneesta Venuksesta ja salaisista bakkanaaleista teki erityisen vaikutuksen. Tarina Venusvuoresta kuvaa kristinuskon ja pakanuuden välistä vastakkainasettelua: kristinuskon raivattua tilaa antiikin jumalat ja perisaksalaiset luonnonhenget joutuivat yhdessä pakenemaan maanalaisiin kätköihinsä. Luennolla kysyttiin: miksi juuri Venus? Ehkä siksi, että kristinusko suhtautui kriittisesti aistillisuuteen, ruumiin nautintoihin.

Wagner oli ilmeisesti epätietoinen siitä, että hänelle Tannhäuserin tarina periytyi reformaation aikana kirjoitetusta toisinnosta. Tarinassa on avoimen kriittinen kommentti paavinuskoa kohtaan. Tannhäuser joutuu lähtemään Roomaan pyytämään anteeksiantoa paavilta. Rooman piispa kuitenkin kieltäytyy ja sanoo syntien tulevan sovitetuksi vasta sitten, kun paavillinen sauva puhkeaa lehteen. Mikä on sellainen synti, jota paavikaan ei voi antaa anteeksi? Tarinassa paavi syyllistyy rikkeeseen, joka on tietysti reformaation ajan kritiikkiä katolista uskoa kohtaan. Oopperassa Tannhäuser ehtii heittää henkensä, kun pyhiinvaeltajien joukko kertoo paavin sauvan mystisesti ryhtyneen viheriöimään. Jumala osoittaa paavin olleen väärässä.

Tannhäuseria katsoessa on helppo ymmärtää, miksi siitä tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla niin suosittu. Oooppera on Wagnerin teoksista skemaattisin ja ehkä konservatiivisinkin. Se tiivistää 1800-luvun moraalin kaksinaisuuden tarjoamalla aistillisia orgioita ja kristillistä hartautta.

King Kong (2005)

Peter Jacksonin King Kong (2005) seurailee 1930-luvun klassisen seikkailun jalanjälkiä, mutta perustarina on venynyt lukemattomien rönsyjen ansiosta kestoltaan kaksinkertaiseksi. Elokuvan alkua seuraa kiinnostuneena, ja tietokonegrafiikkaa on käytetty hyvin 30-luvun suurkaupungin rekonstruiointiin. Mutta siinä vaiheessa kun Carl Denham (Jack Black) ja Ann Darrow (Naomi Watts) kumppaneineen päätyvät mystiselle saarelle, jossa palvotaan muurin takana lymyävää jättiläisapinaa, kokonaisuus alkaa hajota. Oikeastaan tuntuu, että King Kongia katsoessa oivalsin jotakin olennaista nyky-Hollywoodista. Miksi elokuvassa on varttitunnin animaatiojakso, jossa brontosaurukset juoksevat kilpaa? Miksi tarinaan on liitetty Indiana Jones -henkinen jakso, jossa sankarit kamppailevat jättiläishyönteisiä vastaan? Klassisen Hollywoodin oppien mukaan nämä jaksot eivät olisi kerronnan kannalta motivoituja. Nykyelokuvaa ei voi ymmärtää tarinankerronnan ekonomisuuden kautta: elokuva oikeastaan sisältää samanaikaisesti kertovan ja esittävän elementin. Tarinan kulku pysähtyy pitkiksi ajoiksi. Silloin katsoja voi tietysti rauhassa siemailla colaansa ja tyhjentää popkornitöttöröään. Samaan aikaan klassisen elokuvan harrastaja haluaisi napata sakset käteensä ja leikata filmistä intensiivisemmän kokonaisuuden. King Kong on hybriditeos, jossa on aineksia monesta kulttuurintuotteesta, ja se sisältää pohjan myös elokuvan peliversiolle. King Kong mahdollistaa kuluttavan kiinnittymisen teokseen. Silti ei voi olla ihmettelemättä tuotteistamisen tapaa. Bluray-levyllä on sekä teatteriversio että laajennettu versio. Toinen kestää vähän päälle kolme tuntia, toinen vartin enemmän. Kovin paljoa ylimääräistä ”versiointivaraa” Jacksonilla ei siis ole ollut.

Kaikesta sanotusta huolimatta King Kongilla on ansionsa. Suuri osa elokuvasta on näyttävää tietokoneanimointia, mutta sittenkin parhaimmillaan teos on siinä samassa, jossa vuoden 1934 King Kong myös onnistui, kaunottaren ja hirviön suhteen kuvauksessa.

Erään merkin varjossa (1944)

Fritz Lang ohjasi toisen maailmansodan loppuvaiheessa Englantiin sijoittuvan jännityselokuvan Erään merkin varjossa (Ministry of Fear, 1944). Sen alku on yksi loistavimmista: Ray Millandin esittämä Stephen Neale vapautuu vankimielisairaalasta ja lähtee kohti Lontoota. Laitoksen ulkopuolella maailma vasta näyttääkin mielipuoliselta. Neale ajautuu hyväntekeväisyysjuhliin, jossa mystinen ennustaja auttaa häntä voittamaan täytekakun. Junassa sokea kanssamatkustaja etsii kakusta jotain, kolkkaa Nealen ja juoksee karkuun. Lontoossa Neale päätyy spiritistirinkiin, joka lopulta paljastuu vakoilijoiden pesäpaikaksi. Graham Greenen romaaniin perustuva tarina pitää otteessaan alusta loppuun, vaikka alun mystinen tunnelma korvautuukin natsienvastaisella, proosallisemmalla, taistelulla.

Sean McGlory: Auringonjumalan aarre (1953) ja Pelon kehä (1954)

Muutama vuosi sitten tuli katsottua John Farrow'n kiinnostava film noir Auringonjumalan aarre (Plunder of the Sun, 1953), vaikkei siitä päiväkirjamerkintää tullutkaan tehtyä. Glenn Fordin tähdittämä rikoselokuva sijoittuu Kuubaan ja Meksikoon ja huipentuu Monte Alban raunioille. John Waynen Batjac-yhtiön tuotannossa huomio kiinnittyi sivuosaan, dublinilaissyntyisen Sean McGloryn (1924-2003) loistavaan roolisuoritukseen, joka varastaa koko show'n. Vihdoin toteutui mahdollisuus katsoa McGloryn ensimmäinen päärooli, James Edward Grantin ohjaama Pelon kehä (Ring of Fear, 1954), joka oli myös Batjac-yhtiön tuotantoa. Varhainen Cinemascope-elokuva sijoittuu sirkukseen, ja elokuva on tehty yhteistyössä Clyde Beattyn seurueen kanssa. Sean McGlory esittää mielisairaalasta paennutta potilasta, joka piiloutuu sirkukseen. Mystiset tapaturmat herättävät huomion, ja itse rikoskirjailija Mickey Spillane kutsutaan paikalle selvittämään tilannetta. Spillane esittää elokuvassa itseään, kuten myös Beatty, jonka leijonankesytyskohtaukset ovat karmaisevia. Sean McGlory tekee kaikkensa mielipuolisen murhaajan roolissa, mutta lopulta elokuva tuntuu hajoavan palasiksi: siinä ei ole jännitettä, joka ompelisi irralliset osat yhteen. McGloryn elokuvaura taisi faktisesti päättyä tähän. Sittemmin hän teki pitkän päivätyön television seikkailusarjoissa.

OSS 117: Rio ei vastaa (2009)

Michel Hazanavicius on hiljattain ohjannut toisen agenttitarinansa OSS 117: Rio ne répond plus (2009), joka on ilmestynyt Ranskassa myös englanninkielisin tekstein. Kansainvälistä myyntiä elokuvalla näyttää olleen toistaiseksi vain Kreikkaan, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin. Uusi elokuva ei retrohauskuudessaan yllä edeltäjänsä Agentti OSS117 Kairossa tasolle. 1950-luvulta on siirrytty vuoteen 1967, jolloin israelilaisagentit metsästävät natsirikollisia Brasiliassa samaan aikaan, kun hipit polttavat pilveä Ipaneman hiekkarannalla. Parasta elokuvassa on loppu, joka on hauska pastissi Sean Connery -Bondeista ja Hitchcock-trillereistä. Loppukohtaus Rio de Janeiron Kristus-patsaalla tuo mieleen Hitchcockin Viidennen kolonnan miehen (Saboteur, 1942), jossa seikkaillaan Vapaudenpatsaalla.

Ihmemaailman salaisuudet (1955)

Karel Zeman on tšekkiläisen fantasiaelokuvan mestareita. YLE Teema näytti ansiokkaasti sarjan Zemanin parhaita muutama vuosi sitten. Katsoimme lasten kanssa seikkailun Ihmemaailman salaisuudet (Cesta do praveku, 1955), joka oli Zemanin ensimmäinen pitkä elokuva. Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaanin hengessä tehdyssä tarinassa poikaporukka lähtee kohti esihistoriaa – soutuveneellä. Jääkauden halki he joutuvat vetämään venettään, mutta sen jälkeen virta kuljettaa heitä läpi geologisten kerrostumien, tertiäärikauden, mesotsooisen kauden, kivihiilikauden, siluurikauden. Loppukohtaus sijoittuu alkumeren äärelle, ja sieltä löytyy koko seikkailun innoittaja, trilobiitti. Zeman yhdistelee taitavasti animaation eri lajeja niin tšekkiläisessä luonnossa kuin studiossakin kuvattuihin otoksiin, ja tuloksena on 1800-lukuhenkinen fantasia, jolla on viime kädessä pedagogiset tarkoitusperät, opettaa maapallon ja sen elämänmuotojen historiaa.

Star Trek VII – Sukupolvet (1994)

Elokuvasarjan edellisessä jaksossa Enterprisen miehistö jää eläkkeelle, mutta tarina jatkuu. Televisiossa sukupolven vaihdos tapahtui jo vuonna 1987, kun tv-sarja Star Trek – uusi sukupolvi aloitti vaelluksensa. Alkuperäisen Star Trek -sarjan historia oli lopulta jäänyt lyhyeksi, sillä sitä tehtiin vain kolme tuotantokautta vuosina 1966–69. Uuden sukupolven seikkailuja sen sijaan syntyi seitsemän kauden ajan. Itse asiassa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa vanha sukupolvi purjehti valkokankaalla samaan aikaan, kun uusi oli ottanut haltuunsa tv-ruudun. Uuden sukupolven viimeinen tv-episodi esitettiin toukokuussa 1994, mutta jatkoa seurasi valkokankaalla, sillä Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations) sai ensi-ilta Hollywoodissa saman vuoden marraskuussa. Merkillistä! Juuri kun Patrick Stewartin, Jonathan Frakesin, LeVar Burtonin ja kumppaneiden tähdittämä sarja sai uransa päätökseen televisiossa, sukupolvenvaihdos alkoi vasta tapahtua valokankaalla. Ehkäpä tämä kaikki oli vain ovelaa kaupallista strategiaa, jolla eri sukupolvien ja eri medioiden yleisöt hyödynnettiin maksimaallisesti.

Star Trek - sukupolvet alkaa kapteeni James T. Kirkin (William Shatnerin) jäähyväisillä. Enterprisella on uusi kapteeni, joka joutuu heti vaikeuksiin mystisen energiapoimun äärellä. Samassa rytäkässä Kirk katoaa avaruuden tyhjyyteen. Vajaa 80 vuotta myöhemmin kapteeni Jean-Luc Picard (Patrik Stewart) löytää saman energiailmiön ja tutustuu mystiseen tohtori Soraniin (Malcolm McDowell), jolle ilmiö merkitsee reittiä utooppiseen Nexukseen. Paratiisillinen utopia oli vanhan Star Trekin keskeistä raaka-ainetta, mutta jotakin on selvästi muuttunut. Sukupolvien sävy on astetta psykologisoivampi, niin kuin oli koko Star Trek - uusi sukupolvi -sarjassakin. Picard haikailee menetettyä perhe-elämäänsä, mutta saa toteutumattoman menneisyyden takaisin hetkeksi – voidaakseen todeta sen olevan vain illuusiota. Picardin ja Kirkin tiet yhtyvät aikapoimujen kurimuksessa, ja mennyt sukupolvi tekee palveluksen nykypäivälle.

David Carsonin ohjaus on melko tv-sarjamaista, ja tarinaa olisi voinut leikkauksella kiteyttää enemmän.

Kairon purppuraruusu (1985)

Eräässä haastattelussa Woody Allenilta kysyttiin, miksei hän tehnyt Kairon purppuraruusuun onnellista loppua. Allen vastasi: ”Sehän on onnellinen loppu.” Päähenkilö Cecilia (Mia Farrow) on kerännyt tavaransa ja lähtenyt kotoa, mutta Hollywood-tähti Gil Shepherd (Jeff Daniels) ei ole odottanut rakastettuaan vaan häipynyt viestiä jättämättä. Cecilia istahtaa elokuvateatterin hämärään katsomaan Fred Astairen ja Ginger Rogersin tanssia ja vähitellen surullinen ilme muuttuu hymyksi. Valkokankaan lumo tuo Cecilialle onnen. Ehkäpä Woody Allen tarkoitti juuri tätä.

Näin Kairon purppuraruusun ensi-illan aikoihin, ja nuoreen filmihulluun se teki suuren vaikutuksen. Tosin elokuva tuli nähtyä niin monta kertaa, että lopulta tarina alkoi tuntua yksinkertaiselta. Allen hyödyntää tehokkaasti perusidean, valkokankaan fiktiivisen hahmon siirtymisen 30-luvun pulavuosien todellisuuteen. Kun elokuvaa katsoo nyt, huomio kiinnittyy enemmän Mia Farrow'n roolisuoritukseen, siihen tapaan, jolla Hollywoodin unelmamaailma heijastuu hänen kasvoistaan elokuvasalin hämärässä. Elokuvan miljööt on myös taitavasti rakennettu. Woody Allenin elokuvista olen aina pitänyt historiakuvauksista, joita Kairon purppuraruusun lisäksi ovat mm. Zelig (1983) ja Radio Days (1987). Viime vuosien elokuvista tulee mieleen Jadeskorpionin kirous (The Curse of the Jade Scorpion, 2001), jossa on – paitsi hauska tarina – taidokas ajankuva.

Kenelle kellot soivat (1943)

YLE Teema esitti Ernest Hemingwayn tekstiin pohjautuvan, Sam Woodin ohjaaman Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1943), joka sijoittuu vuoteen 1937, Espanjan sisällissodan melskeeseen. Elokuvasta on kaksi eri kopiota, joista nyt nähty on 168-minuuttinen, restauroitu versio. Ehkäpä saksien käyttö olisi tehnyt hyvää, sillä elokuvassa on muutama kohtuuttoman pitkä kohtaus. Yhdysvaltalainen Robert Jordan (Gary Cooper) on saapunut tasavaltalaisten avuksi räjäyttämään siltaa ja tutustuu vuoristossa lymyileviin sisseihin. Heidän joukoissaa on nuori Maria (Ingrid Bergman), johon Robert ihastuu. Mariaan on iskenyt silmänsä myös Pablo (Akim Tamiroff), ja kolmiodraamaa puidaan kohtuuttoman pitkään. Vaikka elokuva sijoittuu Espanjan sisällissotaan, Sam Woodin käsissä Kenelle kellot soivat on painottunut melodraamaksi.

Kenelle kellot soivat tuli ensi-iltaan toisen maailmansodan keskellä, heinäkuussa 1943. Käsikirjoittaja Dudley Nichols ja ohjaaja Sam Wood ovat selvästi tehneet kaikkensa, ettei tasavaltalaisten avuksi rientävästä Robertista jäisi mielikuvaa kommunistina. Dialogissa on sopivasti kriittisiä huomioita niin saksalaisista kuin venäläisistäkin. Ihmetystä herättää se, miksi elokuvassa käytetään niin paljon venäläisiä näyttelijöitä sivuosissa. Pabloa esittävä Akim Tamiroff oli jo vakiinnuttanut asemansa, mutta muissakin rooleissa vilahtaa venäläistaustaisia näyttelijöitä: Mikhail Rasumny Rafaelina, Vladimir Sokologg Anselmona, Adia Kuznetzoff Gustavona, Leonid Snegoff Ignaciona... Filmografiatietojen mukaan kaikki olivat syntyneet Venäjällä 1880- ja 1890-lukujen taitteessa ja tulivat filmialalle, joko Saksassa tai Yhdysvalloissa 1920-luvun lopussa ja 1930-luvun alussa. Vallankumouksen jälkeen venäläisiä näyttelijöitä oli paljon liikkeellä, mutta varmasti Hollywoodissa oli yhtä runsaasti latinalaistaustaisia avustajia.

Erityisenä casting-ongelmana on Ingrid Bergman, joka esittää espanjalaista Maria-neitoa. Jos suuri osa tasavaltalaisita puhuu englantia venäläisesti murtaen, ei sinänsä haittaa vaikka Maria puhuisikin skandinaavisella aksentilla. Ehkä Bergman tuntui sopivalta siksi, että hän oli vain hieman aiemmin ollut Casablancassa. Myös Kenelle kellot soivat -elokuvassa rakastavaisten täytyy työntää omat tunteensa syrjään ja asettua palvelemaan korkeampia tarkoitusperiä.

The Departed (2006)

Martin Scorsesen The Departed (2006) on toisinto pari vuotta aiemmasta hongkongilaisesta toimintaelokuvasta. Bostoniin siirretty tarina kertoo rinnan kahden poliisin kohtalon. William Costigan (Leonardo DiCaprio) pestataan vasikaksi mafiapomo Frank Costellon (Jack Nicholson) joukkoihin, kun taas Colin Sullivan (Matt Damon) pääsee oitis poliisin erikoisyksikköön. Samalla kun Costigan kielii tietoja poliisille, Sullivan urkkii tietoja Costellolle. Parasta elokuvassa on ensimmäinen puolituntinen: kertomus punoo yhteen päähenkilöiden elämänkohtalot ja liikkuu ketterästi eteen ja taakse. Loppua kohden tarina alkaa kuitenkin maistua tutulta, vaikka kysymys identiteetistä menee Scorsesen käsittelyssä pitkälle ja vasikoiden varjonyrkkeily saa yhä uusia muotoja. Silti tuntuu, että Fritz Lang kertoi jo Gangsterikuninkaassa (The Big Heat, 1953) kaiken olennaisen rikollisten ja poliisin veteen piirretystä viivasta. Erona on tietysti se, että Scorsese vie nihilismin päätepisteeseensä.

Star Trek VI - Tuntematon maa (1991)

Nicholas Meyer ohjasi Star Trek -elokuvan Star Trek VI - Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991), jonka jälkeen alkuperäinen kaarti siirtyi syrjään ja ”uuden sukupolven” miehistö valtasi Enterprisen komentosillan. Edelliseen osaan verrattuna lähtökohdat olivat onnekkaammat siinä mielessä, että Industrial Light & Magic saatiin tekemään erikoistehosteet. Lopputulos on myös käsikirjoituksellisesti onnistuneempi kuin moni edeltävä. Lisämateriaalissa ohjaaja Nicholas Meyer toteaa, ettei Star Trek koskaan ole tarinaa tulevaisuudesta tai muista maailmoista vaan siitä, mitä on tässä ja nyt. Tähän voisi lisätä, että aivan yhtä paljon sarja on ollut kommentaaria menneisyydestä. Ajankohtaisuus korostuu Tuntemattomassa maassa, jossa tavoitellaan kestävää rauhaa. Enterprisen miehistö joutuu elokuvan alkuvaiheessa klingoneiden kanssa neuvotteluun, mutta samalla salaliitto yrittää estää rauhan toteutumista. On vaikea olla katsomatta elokuvaa kylmän sodan päättymisen luomaa taustaa vasten. Käsikirjoituksessa jopa viitataan suoraan Francis Fukuyaman ajatukseen ”historian lopusta”. Kapteeni Kirk onnistuu estämään rauhanneuvottelujen sabotoinnin ja toteaa: ”Tulevaisuus ei ole historian loppu.” Elokuvan lopussa ollaan tuntemattoman tulevaisuuden edessä aivan niin kuin vuonna 1991, jolloin ideologinen kahtiajako oli päättynyt. Mutta toisessa mielessä historia silti loppuu. Elokuvaan Star Trek VI - Tuntematon maa (1991) päättyy 25 vuotta kestänyt yhteistyö William Shatnerin, Leonard Nimoyn, DeForest Kelleyn, James Doohanin, Nichelle Nicholsin, Walter Koenigin ja George Takein kesken. Sittemmin Shatner ja Nimoy ovat piipahtaneet myöhemmissä Star Trek -elokuvissa, mutta kuudes elokuva jäi ryhmän viimeiseksi yhteiseksi ponnistukseksi. Tarinamaailmassa he jäävät eläkkeelle, ja loppukrediitteinä ovat kaikkien suurten tähtien signeeraukset. Muuten: Christopher Plummer on loistava klingoni Changin roolissa.

William Shatner: It Was a Very Good Year

Uudenvuoden kunniaksi William Shatnerin ”It Was a Very Good Year” vuodelta 1968:

Agentti OSS117 Kairossa (2006)

Muistelen 1980-luvulla näheeni videolta André Hunebellen agenttiseikkailun Agentti O.S.S. 117 iskee (O.S.S. 117 se déchaîne, 1963). Silloin ajattelin, että mystinen agentti oli ranskalaisen kulttuurin vastine James Bondin menestykselle. Mutta oikeastaan agentti OSS117:n taival valkokankaalla alkoi jo ennen James Bondia! Pohjana olivat Jean Brucen agenttitarinat, joita syntyi peräti 91 kappaletta. Ilmeisesti ensimmäinen filmatisointi oli Jean Sachan Salainen asiamies O.S.S. 117 (OSS 117 n'est pas mort, 1956), joka nähtiin Suomessakin jo elokuussa 1958. Tässä vaiheessa Ian Fleming oli tosin jo kirjoittanut useita Bond-romaaneja, joista Bruce oli ammentanut vaikutteita.

Aikanaan OSS117 liittyi Ranskan ja Yhdysvaltain suhteisiin siinä mielessä, että agentti oli syntynyt Louisianassa ja palvellut myös CIA:ssa. Ehkäpä tähän taustaan liittyy vuonna 2006 aloitettu uusi elokuvasarja. Michel Hazanaviciusin ohjaama Agentti OSS117 Kairossa (OSS 117: Le Caire, nid d'espions, 2006) alkaa johdannolla, jossa neuvokas agentti onnistuu sieppaamaan V2-ohjusten piirustukset natseilta toisen maailmansodan loppuvaiheessa.

Agentti OSS117 Kairossa on humoristinen, parodinen seikkailu, jossa on aimo annos ranskalaisuuteen kohdistuvaa itsekritiikkiä. OSS117 (Jean Dujardin) saa tehtävän vuoden 1955 Kairosta, mutta on autuaan tietämätön islamilaisesta kulttuurista ja tarpoo eteenpäin häikäilemättömästi. Oman ironisen kehyksensä tarjoaa tosiasia, että Ranskan siirtomaavalta oli samaan aikaan murenemassa. Lopussa OSS117 saa uuden tehtävän Iranista, jossa ”rakastetaan ulkomaalaisia”.

Star Trek V - Viimeisellä rajalla (1989)

Samaan aikaan kun kylmä sota oli lähestymässä päätepistettään, avaruusalus Enterprisen miehistö murtaa ”suuren vallin” yrittäessään löytää paratiisin. William Shatnerin ideoima ja ohjaama Star Trek -elokuva Star Trek V - Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier, 1989) alkaa ajankohtaisella viittauksella terrorismiin. Vulkanuslainen Sybok (Laurence Luckinbill) kidnappaa kolme poliitikkoa, ja Kirkin, Spockin ja McCoyn on keskeytettävä aktiivilomansa. Kidnappaus muuttuu lopulta lähestystehtäväksi: Sybok saa käsiinsä koko Enterprisen ja lupaa ohjata ryhmän Jumalan luokse, Eedeniin, joka löytyy galaksin ytimestä. Tarina flirttailee ajankohtaisella politiikalla, mutta palaa lopulta alkuperäisen Star Trek -tv-sarjan henkeen. Juoni muistuttaa The Way to Eden -episodia, mutta paratiisimyytti oli muutenkin sarjan keskeistä raaka-ainetta (esim. erinomainen jakso This Side of Paradise).

Star Trek -elokuvien joukossa Viimeisellä rajalla ei ole kovinkaan korkeassa kurssissa, varmaankin siksi, että sen erikoistehosteet vaikuttavat nykynäkökulmasta kömplelöiltä. Vanhanaikaisilta en vaikuttivat myös vuonna 1989, jos ajatellaan, että samana vuonna valmistui Spielbergin Indiana Jones ja viimeinen ristiretki. Tarina kertoo, että vuonna 1989 George Lucasin perustama Industrial Light and Magic oli niin ylityöllistetty, ettei se voinut ottaa Star Trek -elokuvaa hoteisiinsa. Tämän takia William Shatner joutui lyhentämään loppukohtausta, jotta tulos olisi edes jotenkin uskottava.

Minun mielestäni elokuvan ydin on kuitenkin muualla: se toimii hyvin ilman tehosteitakin. Tai ehkä juuri siksi Viimeisellä rajalla muistuttaa 1960-luvun tv-sarjaa. Parhaimmillaan elokuva on puolenvälin jälkeen, kun Sybok saa Enterprisen väen muistelemaan menneisyyden traumoja ja etsimään sovitusta henkisille haavoille. Viime kädessä alkuperäisessä Star Trek -sarjassakin oli kyse enemmän ihmisyydestä kuin teknologian edistysaskeleita.

Ihmemaa Oz (1939)

Victor Flemingin ohjaus Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz, 1939) on hieno varhainen Technicolor-elokuva. Väriä käytettiin 1930-luvulla usein fantasian merkkinä, ja tästä Ihmemaa Oz on hyvä osoitus. Kun Dorothy (Judy Garland) siirtyy todellisuudesta mielikuvitusmaailmaan, mustavalkoinen filmi puhkeaa säihkyviin väreihin. Tuoreessa blu-ray-versiossa värit pääsevät oikeuksiinsa: ”yellow brick roadin” keltaisuus ja Dorothyn kenkien ja unikkopellon punaisuus jäävät erityisesti mieleen.

Ensi-iltavuonnaan Ihmemaa Oz ei ollut erityinen menestys, varsinkin kun fantasiaelokuvan tuotantokustannukset olivat korkeat. Varsinaiseksi menestykseksi elokuva on tullut vasta television aikakaudella. Yhdysvalloissa Ihmemaa Oz on nähty säännöllisesti tv:ssä vuodesta 1959 lähtien.