Blade Runner (1982/2007)

Kun näin Blade Runnerin ensimmäistä kertaa 1980-luvulla, sen maagiset näkymät vuodelta 2019 tempasivat mukaansa: dystooppinen, teknologian hallitsema ja kaupallisuuden läpitunkema maailma vaikutti uskottavalta. Aikaa on kulunut, mutta viehätys ei ole haihtunut. Vuonna 1982 elokuvasta tehtiin kaksi versiota, säyseämpi laitos Yhdysvaltain markkinoille ja ankarampi, väkivaltaisempi versio kansainväliselle yleisölle. Film noir -vaikutelmaa vahvisti kertojaäänen käyttö. Elokuvan pimeä, kostea ja ruskehtava maailma murtui loppukohtauksessa, jossa Rick (Harrison Ford) ja Rachael (Sean Young) pakenivat pohjoiseen. Tarinan mukaan lopun kauniit ilmakuvat olivat Stanley Kubrickin Hohdosta yli jääneitä otoksia. Tulkitsin lopetusta niin, että ankarassa maailmassa jäi jäljelle vain illuusio vapaudesta.

Ridley Scott oli kuitenkin tyytymätön lopputulokseen ja teki uuden leikkauksen vuonna 1992. Viime vuonna elokuvasta ilmestyi ”Final Cut” - ehkäpä Scott on vihdoinkin saanut sanansa sanottua? Uusissa versioissa lopun ”onnellisia” kuvia ei enää ole. Blade Runner päättyy epätietoisuuteen. Rachel on androidi, jonka elämä voi päättyä koska tahansa, mutta yhtä arvaamatonta on ihmiselämä. Miksei siis voisi tarttua onneen, kun se on käsillä? On selvää, että Blade Runnerin viimeisin versio on entistä tiukemmin ja ekonomisemmin teemojensa ympärille kiertyvä teos. Silti yksi kohtaus on ylitse muiden, eikä siinä ole eroa vuoden 1982 versioon. Hetki, jolloin Roy (Rutger Hauer) tarttuu Rickin käteen ja pelastaa hänet, on yhä vaikuttava. On aika kuolla. Roy toteaa: ”All those moments will be lost in time, like tears in rain.” Vaikka androidien muistot todetaan keksityiksi, lainatuiksi, Roylla on oma elämänsä ja omat kokemuksensa, jotka katoavat kuoleman hetkellä. Armeliaisuus vahvistaa hänen inhimillisyyttään - ehkäpä Roy lopulta näyttää Rickille, mitä ihmisenä oleminen on.