Kaivon salaisuus (1951)

Russell Rousen esikoispitkä oli yhdessä Leo C. Popkinin kanssa ohjattu Kaivon salaisuus (The Well, 1951). Se perustui Rousen ja Clarence Greenen alkuperäiskäsikirjoitukseen, joka toi elokuvalle lopulta Oscar-ehdokkuuden. Samalla Kaivon salaisuus nosti nuoret tekijät kerralla parrasvaloihin ja antoi Rouselle ja Greenelle mahdollisuuden seuraavaan kokeiluun Varastettuja salaisuuksia (The Thief, 1952). Popkin osallistui lopulta yhdeksän Hollywood-elokuvan tuotantoon, ja hänellä oli jo tässä vaiheessa kokemusta muun muassa René Clairin trillerin Eikä yksikään pelastunut (And Then There Were None, 1945) tuotannosta. Kaivon salaisuus oli aikanaan poikkeuksellisen rohkea elokuva: se käsitteli avoimesti rasismia ja esitteli myös monia mustia näyttelijöitä, joita Hollywood-elokuvissa ei tuohon aikaan yleensä nähty.

Kaivon salaisuus alkaa järkyttävästi. Viisivuotias afroamerikkalainen tyttö kävelee kukkaniityllä ja putoaa yhtäkkiä onkaloon, joka myöhemmin paljastuu kaivoksi. Tosin elokuvan nimen perusteella katsoja arvaa tämän välittömästi. Pikkukaupungin poliisi ryhtyy toimeen, mutta tyttöä ei löydy mistään. Vanhempien hätä on pohjaton. Vähitellen poliisi saa selville, että tyttö on koulumatkallaan nähty valkoisen miehen seurassa. Välittömästi huhut lähtevät liikkeelle, ja tytön katoaminen alkaa näyttäytyä rasistisena väkivaltana. Kaivon salaisuus antaa toisaalta dokumentaarisen vaikutelman siinä tavassa, jolla se kuvaa kaupungin elämää, työpaikoilla ja kodeissa, kaduilla ja takapihoilla, mutta toisaalta sen käsittelyssä on argumentatiivisuutta, joka tuo mieleen Stanley Kramerin tuotannon. Rousen ja Greenen käsikirjoitus paisuttelee tytön katoamisesta hetkessä epäluulojen kierteen ja tuota pikaa mustat ja valkoiset ovat sotajalalla keskenään.

Tarinan hienous on siinä, ettei draama pääty tähän. Ennen pitkää tyttö löydetään, jolloin kaikki ymmärtävät, että vihamielisyydet kumpusivat mielikuvituksesta ja ennakkoluuloista. Alkaa hillitön pyrkimys tytön pelastamiseksi, mihin kaikki kaupungin asukkaat osallistuvat. En aivan ymmärtänyt, miksi elokuvassa tarvitaan niin monimutkainen tieteellis-teknologinen ratkaisu kaivoon juttuneen lapsen pelastamiseksi, mutta Rousen ja Greenen käsittelyssä tällä on yleisempää merkitystä. Ristiriitojen jälkeen elokuva osoittaa yhteistyön välttämättömyyden ja sen luovan potentiaalin. Loppuratkaisussa vaikuttava on pitkä hiljaisuus tytön pelastamisen jälkeen, kun kaikki odottavat vastausta siihen, onko hän elossa vai kuollut. Hetken tuntuu siltä, että kaupungin asukkaat ymmärtäisivät mellakoinnin syöneen aikaa niin paljon, että tytön henki on vaarassa. Lopulta vapauttava tieto kiirii ilmoille, ja ääniraidalla Dimitri Tiomkinin musiikki yltyy loisteliaaksi codaksi.

Luutnantti Blueberry 24–28

Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud toteuttivat yhdessä 23 Luutnantti Blueberry -albumia. Charlier’n kuoleman 1989 jälkeen Giraud jatkoi yksin vielä viiden albumin verran. Ne ilmestyivät alun perin vuosina 1995–2005. Kenen tahansa muun kohdalla voisi ajatella, että 1960-luvulta alkaneen klassikon jatkaminen olisi ollut mieletöntä, mutta Giraud on paitsi loistava piirtäjä myös erinomainen käsikirjoittaja. Giraud’n yksin toteuttamattomia jatko-osia lukiessa vasta hoksasin, että Charlier’n tarinat olivat olleet  lineaarisia. Loppuvaiheessa mukaan tuli jonkin verran paralleelikerrontaa, mutta vasta Giraud’n käsissä Luutnantti Blueberry alkaa liikkua kahdella aikatasolla. Giraud’n ensimmäinen yksin toteuttama tarina oli Mister Blueberry (1995), joka siis ilmestyi viisi vuonna edellisen albumin jälkeen. On helppo ymmärtää, että Arizona Loven (1990) jälkeen on ollut vaikea suunnistaa eteenpäin. Ratkaisu on rohkea. Albumi sijoittuu legendaariseen Tombstoneen, vuoteen 1881, ja hämmästyttävintä on, että päähenkilö Blueberry ei tee 46-sivuisen jakson aikana oikeastaan muuta kuin istuu uhkapelipöydässä. Sen sijaan ympäröivä kaupunki kuhisee elämää, tunnettuja ja tuntemattomia henkilöitä, ahneutta ja intohimoa...

Mister Blueberry päättyy dramaattisesti: Blueberry nousee vihdoin pelipöydästä ja on tietämättään hankkinut vihollisen, joka ampuu häntä selkään. Seuraavat kaksi albumia Blueberry makaa hotellissa sairasvuoteella. Uskomaton idea! Giraud todellakin pitkittää sankarinsa ryhtymistä toimintaan. Seuraavassa osassa Varjot Tombstonen ympärillä (Ombres sur Tombstrone, 1997) tarinan kaari alkaa hahmottua. Edellinen jakso oli alkanut kuvaamalla idästä tullutta kirjailijaa Campbelliä ja hänen apupoikaansa Billyä. Campbell on tullut tapaamaan Blueberryä, epäilemättä ammentaakseen raaka-aineita Villin Lännen mytologisointiinsa. Viiden albumin kokonaisuus vetää Campbellin ja Billyn askel askeleelta elämänmenoon, jollaista he eivät ole osanneet kuvitellakaan. Tämän kehys- ja kehityskertomuksen rinnalle rakentuu ihmissuhteita: Billy tutustuu Dollyyn alias Gertrudeen ja Blueberry laulaja Doreehen, joka hoivaa häntä sairasvuoteella. Mielestäni Mister Blueberry ja Varjot Tombstonen ympärillä ovat sarjan ehdotonta huippua: tarinalinjat kehittyvät nautinnollisen verkkaisesti. Tombstonen rahaeliitti pelaa omaa peliään, sanomalehti Tombstone Epitaph propagoi intiaaneja vastaan, Clantonin klaani pyrkii vierittämään syyllisyyttä Geronimon niskoille ja Wyatt Earpin johtamat lainvartijat tuntevat silmukan kiristyvän ympärillään. Erityisenä jujuna on Blueberryn Campbellille kertoma tarina Geronimosta, joka ulottuu sarjan päätösosaan asti.

Geronimo (Geronimo l’Apache, 1999) nostaa keskiöön albumin nimihenkilön: apassit sieppaavat Tombstone Epitaphin omistaja Clumin ja kertovat, millaista juonittelua kaupunkin johtohahmoihin kuuluva Strawfield punoo. Samalla Campbell ja Billy heittäytyvät kuuntelemaan Blueberryn tarinaa. Kuin ihmeen kaupalla Blueberry on selviytynyt tappajan luodeista, makaa sängyssä toipilaana ja kertoo tarinaansa, joka on kaukana siitä kullanhohtoisesta mytologiasta, jota samaan aikaan Idän sanomalehdet ja viihderomaanit rakentavat Villistä Lännestä. Blueberryn muistelemassa maailmassa sade piiskaa alituisesti, kaikki tuntuu kaoottiselta, ja armeijan johto elää omassa todellisuudessaan. Alkoholia kuluu kohtuuttomasti, ja Blueberrykin nauttii sitä kuin sieni. Ehkä humala on hetkellistä lohtua jatkuvan kivun keskellä. Blueberry muistelee pappia nimeltä Younger ja tämän tytärtä Carolinea, jotka joutuvat apassien väijytykseen, ja Blueberry itse päätyy mittelemään voimiaan Geronimon kanssa.

OK Corral (2003) valmistelee tietä kuuluisaan O.K. Corralin taisteluun, joka käytiin 26. heinäkuuta 1881, mutta nimestään huolimatta itse taistelua ei vielä tässä albumissa nähdä. Kaikki vain etenee vääjäämättömästi konfliktia kohti. Strawfield on pestannut henkivartijakseen Johnny Ringon, jonka patologinen tappamisen himo vain kasvaa päätösjaksossa. Samalla Strawfield palkkaa kolme ulkopuolista avustajaa takaamaan, että Earpit eivät poistu hengissä O.K. Corralista. Vasta nyt Blueberry nousee toimintaan, albumin sivulla 11, 149 sivun kehittelyn jälkeen. Clum on joutunut Ringon surmaamaksi, ja samalla Doree on kadonnut. Vain Doreen pelastaminen saa Blueberryn keräämään voimansa. Giraud’n käsissä Johnny Ringo on muuttunut historiallisesta henkilöstä viktoriaanisen ajan sarjamurhaajaksi, joka surmaa prostituoituja. Pidän tätä paholaismaista hahmoa käsikirjoituksen heikkona kohtana. Tarina ei olisi tarvinnut intiaaniksi pukeutuvaa rituaalisurmaajaa, vaikka ymmärränkin sen, että hahmo tuo lisää särmää Blueberryn ja Doreen suhteen käsittelyyn.

Viimeinen Luutnantti Blueberry -albumi Dust (2005) alkaa O.K. Corralista, joka on tarkoitettu ansaksi Earpin veljeksille. Blueberry onnistuu selvittämään kaksi Strawfieldin kolmesta salamurhaajasta, mutta ratkaisevan kamppailun käy Billy, joka estää Santa Fén sheriffiksi esittäytyvää Straubia sekaantumasta taisteluun. Kun aiemmissa Giraud’n albumeissa oli 46 piirrossivua kussakin, viimeisessä jaksossa sivuja on 68. Yhteensä koko viisiosaiselle kertomukselle kertyy mittaa 252 sivua. Päätöksessä tilaa tarvitaankin, sillä Blueberry kertoo Campbellille muisteluksensa loppuun. Pastori Youngerin haaveena on ”orpokoti”, jossa intiaanilapsia kasvatetaan kristinuskoon ja valkoisten tavoille. Blueberrylle tämä on kauhistus. Albumin nimi Dust viittaa apassipoikaan, jonka valkoiset ovat nimenneet tämän ”likaisuuden” vuoksi. Tosiasiassa Dust on Geronimon poika Natché. Komeassa ja traagisessa päätöksessä Blueberry auttaa Geronimoa saamaan poikansa takaisin, mutta samalla hän menettää Carolinen, johon hän on selvästi ollut ihastunut. Tämä menetys on koko tarinan ydin, mutta yhtä tärkeää on Luutantti Blueberry -sarjan vahva suhde alkuperäisiin amerikkalaisiin, joita Blueberry toiminnallaan tukee. Näin tapahtuu tietyssä mielessä myös vuoden 1881 todellisuudessa, jossa Ringon painajaismainen vääristymä intiaaniudesta tulee päätökseen, samoin apasseiksi tekeytyneen Clantonin klaanin tihutyöt siirtyvät historiaan. Dustin viimeisellä sivulla Blueberry on rutiköyhä: hänen rahansa ovat menneet Strawfieldin mukana, eikä tämän rikoksille ole tulossa tuomiota. Mutta Geronimon maine on puhdistettu, ja Blueberry on saanut pitää Doreen, rakastettunsa.

Nyt runsaan kahden viikon urakkani  Luutnantti Blueberry -albumien lukemisessa on päättynyt. Charlier ja Giraud laittoivat alulle myös rinnakkaissarjan Blueberryn nuoruus ja Giraud Marshall Blueberryn, mutta niihin en heittäydy tällä erää. Luutnantti Blueberryn 28 albumia kattava sarja saa tällä kertaa riittää, ainakin hetkeksi. Lopuksi voi vain todeta, että Charlier’n ja Giraud’n westernsaaga on ainutlaatuinen ja poikkeuksellinen kokonaisuus Villin Lännen fiktion historiassa. Se on alansa ehdotonta huippua.

Punainen virta (1948)

Keväällä 2014 julkaistiin teräväpiirtokopio Howard Hawksin legendaarisesta lännenelokuvasta Punainen virta (Red River, 1948). Samassa yhteydessä julkaistiin alkuperäinen ensi-iltakopio, 127-minuuttinen versio, joka on ollut pitkään poissa yleisön silmistä.Yleensä Punaisesta virrasta on esitetty 133-minuuttista kopiota, joka oli pre-release-versio ja jota Hawks itse piti epätyydyttävänä. En osaa selittää, miksi on käynyt niin, ettei ensi-iltakopiota ole aiemmin julkaistu. Punaisen virran loppuvaiheissa oli muutoinkin hankaluuksia. Elokuvan kuvaukset päättyivät jo vuonna 1946, mutta aineisto sai odottaa kaksi vuotta ensi-iltaansa. Loppuvaiheessa Howard Hughes syytti Hawksia loppukohtauksen plagioinnista, ja Hughes ja Hawks joutuivat pitkään etsimään kompromissia. Hawks oli myös tyytymätön pre-realease-kopion tekstisiirtymiin, ja niin hän toteutti ensi-iltakopioon Walter Brennanin kertojaäänen, joka toi tarinaan lisää intiimiyttä. Nyt tämä versio on nähtävissä blurayn oheismateriaalissa.

Hawks oli varmasti oikeassa siirtymien suhteen, ja mikäpä olisi nautinnollisempaa kuin kuunnella Brennanin tunnistettavaa, herkkää ja humoristista ääntä tekstien sijaan. Bluray-julkaisussa ihmettelen kuitenkin sitä, miksi kanoninen 133-minuuttinen versio on julkaistu teräväpiirtona mutta Hawksin itse preferoima 127-minuuttinen vain dvd-tasoisena. Tästä huolimatta on selvää, että molemmat versiot ansaitsevat katsomisen milloin tahansa: siirtymistään huolimatta myös 133-minuuttinen Punainen virta on loistava western. Käsikirjoittaja Borden Chase totesi, että Punainen virta on Villin Lännen ympäristöön siirretty Mutiny on the Bounty. Kapinasta ja sen ratkaisusta on kyse, mutta Hawks ja Chase punovat tarinaan paljon muutakin, isän ja pojan suhteen, rakkauden ja sen menetyksen, ihmisten väliset suhteet laajemminkin.

Elokuvan alkujaksossa Tom Dunson (John Wayne) on saapumassa karavaanin mukana St. Louisista. Hän erkanee joukosta ystävänsä Grootin (Walter Brennan) kanssa. Dunson ei ota rakastettuaan (Coleen Gray) mukaansa, ja tuota pikaa paljastuu, että tämä on muun kulkueen kanssa jäänyt intiaanien uhriksi. Punainen virta alkaa menetyksestä, jonka jälkeen seuraa intohimoinen menestymisen vimma, oman ranchin perustaminen Teksasiin ja maaninen karjanajo kohti Missouria. Intiaaneilta on pelastunut nuorukainen Matthew Garth (Montgomery Clift), josta tulee Tomin adoptiopoika. Punaisessa virrassa viehättävät paitsi sen eeppiset mittasuhteet ennen kaikkea tunteiden kuvaus. Kohtaus, jossa Dan (Harry Carey Jr.) kertoo karjanajon merkityksestä itselleen, perheestään ja puolisostaan, jää mieleen. Samoin Tomin ja Mattin dialogi Danin kuoleman jälkeen. Vaikuttava on myös loppuratkaisu Abilenen kadulla, jossa Tess Millayn (Joanne Dru) on katkaistava isän ja pojan kukkoilu. Punaisen virran voi tulkita myös kuvauksena sukupolvien välisestä erosta ja modernisaatiota: Matt haluaa käyttää hyväkseen rautatietä, jonka olemassaoloon Tom ei edes usko ennen kuin näkee raiteet erämaassa.

Egy fiúnak a fele (1924)

Pitkän tauon jälkeen palaamme unkarilaissyntyisen Géza von Bolváryn (1897–1961) elokuviin. Työsarkaa katsomisessa riittääkin, sillä Bolváryn filmografiassa on peräti 99 ohjausta. Tähän mennessä olen nähnyt vasta yhdeksän elokuvaa 1930-luvulta ja yhden 1940-luvulta. Ensimmäisen näytelmäelokuvansa hän ohjasi jo vuonna 1920, 23-vuotiaana, ja viimeisen vuonna 1958, kolme vuotta ennen kuolemaansa. Nyt sain käsiini vuonna 1924 valmistuneen melodraaman Egy fiúnak a fele, jonka voisi suomentaa Pojan puolikas. Joissakin maissa elokuvaa nähtiin myös nimellä, joka tarkoittaa äitipuolta. Suomessa elokuva ei tiettävästi ole saanut ensi-iltaa. Pitkään teosta luultiin kadonneeksi, mutta vuonna 2010 siitä löytyi 40-minuuttinen mittainen osa Kroatiasta. Näyttää siltä, että elokuvan alusta puuttuu pidempi jakso, sillä ensimmäisissä säilyneissä kuvissa ollaan keskellä toimintaa.

Egy fiúnak a fele perustuu Kálmán Mikszáthin romaaniin. Lähtötilanne on erikoislaatuinen: Gáthy Lőrincin, kroatialaisversiossa Mr. Wickfieldin (Paul Lukas), vaimo on kuollut, ja hän on mennyt uusiin naimisiin Borbála Zehernyein (Helene von Bolváry) kanssa. Perheeseen syntyy pienokainen, joka kuitenkin heti riistetään äidiltä ja toimitetaan kasvatettavaksi samaan paikkaan, jossa jo edellisestä avioliitosta syntynyt pienokainen on. Vasta viiden vuoden jälkeen lapset tulevat takaisin, jotta äitipuoli rakastaisi molempia yhtä paljon! Uskomatonta tietysti on, miten lapset voivat näyttää niin samanikäisiltä... Hienossa jaksossa veljekset sairastuvat, ja äiti noutaa poikansa helvetin porteilta takaisin elämään. Tämän jälkeen elokuvassa tapahtuu aikahyppy, joka vie ensimmäisen maailmansodan keskelle. Toinen poika kuolee rintamalla, ja Borbála saa käsiinsä dokumentit siitä, oliko kuollut poika hänen biologinen lapsensa – kunnes hän tulee toisiin ajatuksiin ja heittää asiakirjat takkatuleen. Ilmeisesti Kroatiassa säilynyt kopio oli tintattu esityskopio, ja sen pohjalta myös elokuvan väritys on ollut mahdollista ennallistaa. Harmi, ettei teos ole säilynyt täydellisenä, sillä kiinnostavaa on nuoren Géza von Bolváryn ohjaus.

Luutnantti Blueberry 21–23

Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud tekivät viimeiset yhteiset Luutnantti Blueberry -albuminsa 1980-luvun kuluessa. Yhteistyö päättyi Charlier’n kuolemaan heinäkuussa 1989. En tiedä tarkemmin, millaisia suunnitelmia kaksikolla oli yhteistyön suhteen, mutta ainakin Blueberryn kehitys tuntuu etenevän määrätietoisesti. Aaveheimon (1982) jälkeen seurasi kolmen episodin päätös yksitoistaosaiseksi venyyneeseen tarinaan. Aaveheimo päättyi ratkaisuun, jossa Blueberry päättää vihdoin yrittää saada itselleen oikeutta. Nyt kun olen lukenut kaikki albumit ilmestymisjärjestyksessä, päähenkilön epäoikeuden mukainen kohtelu tuntuu piinaavan pitkältä. Kun vihdoin käänne parempaan tapahtuu, se tuntuu sitäkin paremmalta. Viimeinen kortti (La dernière carte, 1983) tuo mieleen Alexandre Dumas vanhemman Monte-Criston kreivin, seikkailuromaanien klassikon. Blueberry on kuin Edmond Dantès, joka yksi kerrallaan käy entisten vainoajiensa kimppuun. Viimeisessä kortissa Blueberry palaa Chichuahuaan etsimään Vigoa, joka voisi todistaa etelävaltiolaisten aarteen päätyneen Juarazin käsiin. Ongelman ratkaisua avittaa Juarezin äkillinen kuolema, joka myös suistaa Vigon asemastaan.

Seuraavaa episodia Charlier ja Giraud hautoivat kolme vuotta, ja tuloksena oli albumi Päätepiste (Le bout de la piste, 1986). Kun edellisessä albumissa värit olivat paikoin kirkkaita ja voimakkaita, Päätepisteessä Janet Galen laatima väritys on astetta hillitympi. Jos Viimeisessä kortissa Blueberry puhdistui petosepäilyistä, Päätepisteessä tartutaan Lainsuojattomassa ja Angel Facessa käsiteltyyn presidentti Grantin salamurhayritykseen, josta myös syyllisyys vieritettiin Blueberryn niskoille. Samalla Charlier vetää linjaa kauemmas sarjan historiaan, sillä kukapa muu salaliiton taustalta paljastuu kuin Kenraali Kultatukasta tuttu Allister. Albumin alussa Blueberry hankkiutuu kenraali Dodgen puheille ja saa toimitettua Meksikon-matkalta hankkimansa todisteet presidentille. Myöhemmin samassa albumissa Blueberry tunkeutuu presidentti Grantin junavaunuun ja saa tämän uskomaan syyttömyyteensä. Aiempien albumien epäuskon ja kavaluuden jälkeen tämä tuntuu melkein liiankin helpolta. Joka tapauksessa Päätepiste on erinomaisesti rakennettu tarina, ja nautin paljon Giraud’n piirrostyylistä. Tuntuu siltä, että juuri 80-luvun albumeissa hän ottaa suurempia taiteellisia vapauksia. Puhekuplat särkevät entistä useammin kuvien rajauksia, ja kuvakoot vaihtelevat luovasti. Esimerkiksi jakso, jossa Blueberry, McClure ja Red löytävät Allisterin tukikohdan, on rytmiikaltaan loistava (s. 21–26).

Päätepiste on todellakin nimensä mukaisesti päätepiste Blueberryn elämälle lainsuojattomana. Albumin lopussa on kuitenkin selvää, että Charlier ja Giraud ovat suunnitelleet vielä yhden yhteisen teoksen. Lopputuloksena oli Arizona Love (1990), jonka ilmestyessä Charlier oli jo kuollut. Kaiken kaikkiaan Arizona Love on hyvin toisenlainen aiempiin Blueberry-tarinoihin verrattuna, joten on vaikea sanoa, kuinka yksityiskohtainen Charlier’n viimeinen käsikirjoitus on ollut ja kuinka paljon siitä on itse asiassa Giraud’n käsialaa. Myös tyylilaji on toisenlainen, sillä nyt mukana on paljon huumoria. Itse asiassa Arizona Lovea voisi kutsua romanttiseksi komediaksi. Viimeisessä kortissa ja Päätepisteessä Blueberry selvitti välinsä historiansa suhteen, ja Arizona Lovessa keskustellaan pikemminkin tulevaisuudesta. Historiaan tarina liittyy siinä mielessä, että Blueberry päättää ratkaista suhteensa Chihuahua Pearliin. Hän on lukenut tämän avioitumisaikeesta Duke Stantonin kanssa ja sieppaa morsiamen suoraan alttarilta mukaansa. Tuntuu, että Charlier ja Giraud ovat tietoisia siitä, miten heidän yleisönsä on ikääntynyt yhdessä päähenkilön kanssa. Lukijoille tarjotaan ripaus erotiikkaa, joka sarjasta on tyystin puuttunut, ja myös screwball-komediamaista verbaalista ilotulitusta. Blueberryllä on selvästi romanttinen unelma. Hän on onnistunut kamppailemaan itselleen vapauden, mutta parisuhde jää lopulta vain haaveeksi. Viimeisellä sivulla Chichuahua Pearl häipyy yhdessä Stantonin kanssa kohti itää. Tällaiseen muutokseen Blueberry ei pysty. Hän jää länteen, rajaseudulle; siellä on hänen tulevaisuutensa. Viimeisen kuvan alla on teksti: ”Yksitoistaosaisen tarinajakson loppu. Mutta Blueberry jatkaa uusissa seikkailuissa!” Kun nämä sanat painettiin, Charlier oli jo haudassa. Ennen kuolemaansa Charlier sopi sarjojensa jatkosta, ja varmaankin hän oli antanut hyväksyntyänsä sille, että Giraud jatkaa yksin Blueberryn kirjoittamista ja piirtämistä. Näin tapahtuikin, ja Arizona Loven jälkeen nähtiin vielä viisi Luutnantti Blueberry -albumia.

Briljanttikäsi (1969)

Leonid Gaidain ohjaama Briljanttikäsi (Brilliantovaja ruka, 1969) on neuvostoliittolaisen komedian klassikko, jolla on ollut vuosikymmenien ajan kulttiasema. Moris Slobodskoin, Jakov Kostjukovskin ja Leonid Gaidain käsikirjoitus on yltäkylläisen täynnä verbaalista huumoria, joka on jäänyt elämään sanontoina ja sananparsina. Elokuvan maineesta kertoo sekin, että sen kuvauspaikalle Sotšiin on pystytetty elokuvan päähenkilöitä kuvaava patsas. Kun katsoin tuoretta teräväpiirtokopiota, tuntui, että Sotšin ”välimerellinen” valo oli osa elokuvan nautintoa. Kuvan kirkkaus heijastelee tarinan keveyttä ja valoisuutta. Tästä valoisuudesta huolimatta elokuva käsittelee aihetta, jota voisi pitää poliittisesti arkaluontoisena. Briljanttikäsi sijoittuu salakuljetuksen maailmaan, ja siellä täällä on vihjauksia länsimaisen elämänmenon luomiin mielikuviin. Komediassa on myös paljon uskaliaita jaksoja, viittauksia prostituutioon ja salakauppaan, puhumattakaan lopun striptease-kohtauksesta.

Briljanttikäden alussa virkamies Semjon Semjonovitš (Juri Nikulin) on lähdössä risteilylle. Sittemmin paljastuu, että Mihail Svetlov -nimisen purren määränpäänä on Istanbul. Tämä on tietysti luonnollista, jos lähtösatamana on Sotši. Perhe hyvästelee Semjonin, ja satamalaiturilla katsoja tutustuu myös vaurauttaan keikistelevän mallin Gennadin eli Geshaan (Andrei Mironov). Leonid Gaidai ohjasi Istanbul-jakson kokonaisuudessaan Bakussa, mitä katsoja jo ehtii epäilläkin, sillä tunnistettavia istanbulilaisia nähtävyyksiä ei juurikaan näy. Eipä aikaakaan, kun turkkilaista apteekkia ylläpitävät roistot luulevat Semjonia salakuljettajaksi, Geshan sijaan, ja paketoivat tämän käteen timantteja ja kolikoita Neuvostoliittoon kuljetettavaksi. Koko loppuelokuva onkin sitten sähellystä kotimaan kamaralla, kun Semjon tutustuu neuvostoyhteiskunnan alamaailmaan.

Alussa Briljanttikättä on haasteellista seurata, mutta kun vauhtiin pääsee, tapahtumat etenevät vauhdikkaasti. Gaidai hyödyntää verbaalisen huumorin lisäksi mimiikkaa, slapstick-huumoria ja välillä lähes Monty Python -henkistä absurdismia. Tästä hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Gesha ja Semjon ovat kalastamassa ja Gesha saa uskonnollisen näyn vetten päällä kävelevästä nuorukaisesta. Paljon Gaidai käyttää myös ”mykkäelokuvallisia” keinoja, nopeutettua liikettä ja repliikitöntä toilailua, jossa musiikki luonnehtii koomisesti näyttelijöiden liikkeitä. Tuntuu, että tällaiset tyylitellyt, vieraannuttavat keinot olivat tyypillisiä itäeurooppalaisille komedioille 1960-luvulla laajemminkin. Mieleen tulevat esimerkiksi tšekkiläisen ohjaajan Oldřich Lipskýn erinomaiset komediat. Briljanttikädestä on mainittava vielä sujuvat näyttelijäsuoritukset. Varsinkin Mironovin päänheilautukset jäävät mieleen, ja tietysti klovninakin tunnetun Juri Nikulinin fernandelmainen karheus pääroolissa.

TV2 esitti Briljanttikäden melko tuoreeltaan vuonna 1973. Olisikohan pian uusinnan paikka?

Luutnantti Blueberry 18–20

Tsi-na-pah (Nez Cassé, 1980) jatkaa luutnantti Blueberryn monipolvista tarinaa, viiden vuoden tauon jälkeen, sillä Angel Face oli ilmestynyt jo vuonna 1975. Kahdessa edellisessä albumissa päähenkilön ylle yritettiin vierittää vastuuta Yhdysvaltain presidentin murhayrityksestä. Tsi-na-pah alkaa tilanteesta, jossa epäilys ei ole hälventynyt, ja seuraavat kolme nidettä kuvaavatkin Blueberryä lainsuojattomana. Hän elää marginaalissa ja on tullut hyväksytyksi apassien yhteisöön. Koko saagan alusta lähtien Blueberry on ollut Cochisen luottohenkilö, ja tämä luottamus kantaa seuraavien albumien ajan. Albumin nimi viittaa apassien Blueberrystä käyttämään nimeen Murtunut nenä. Palkkio Blueberrystä on vain kasvanut kasvamistaan, ja hänen jäljilleen ovat tulleet sekä Wild Bill Hickok että verikoiriaan kasvattava Eggskull. Intiaanien metsästykseen ehdollistetut hurtat tuovat mieleen Samuel Fullerin rasismia käsittelevän elokuvan Valkoinen koira (White Dog), joka tosin valmistui vasta vuonna 1982. Tärkeä tarinalinja kuvaa Tsi-na-pahin ja Victorion kamppailua apassiyhteisön arvostuksesta, ja molemmat pyrkivät tekemään urotöitä Cochisen tyttären Chinin miellyttämiseksi. Guffie Palmerin ja Chichuahua Pearlin ohella Chini kuuluu sarjan tärkeisiin, aktiivisiin naisiin, jotka haluavat vaikuttaa toiminnallaan. Albumina Tsi-na-pah on kuin triptyykin ensimmäinen kuva. Kokonaisideana on kuvata apassien pakoa Meksikon puolelle yhä kiristyvän valkoisen vallan alta.   

Pitkä marssi (La longue marche, 1980) alkaa poikkeuksellisesti. En muista, että aiemmissa Blueberry-albumeissa olisi ollut näin pitkää paralleelikerronnan jaksoa. Kertomus vuorottelee tiiviisti kahden tarinalinjan välillä. Albumi alkaa Socorron kaupungissa, jonne Red tulee etsimään McClurea. Ystävykset katosivat Ruumiskirstun balladin lopussa, kun Blueberry joutui vankilaan. McClurea huono omatunto vaivaa: hän tietää Blueberryn syyttömyyden mutta ei ole voinut tehdä mitään ystävänsä auttamiseksi. Tsi-na-pahin lopussa Blueberry oli avustanut Fort Bowien pelastamisessa, ja hän on jälleen vangittuna. Samaan aikaan McClure ja Red etsivät Chichuahua Pearlin, joka tunnetaan nyt Miss Callowayna. Erityisen hieno on jakso Mescalin kauppa-asemalla, jossa kolmikko juonii Blueberryn vapaaksi. Samaan aikaan Victorio on tunnustanut Tsi-na-pahia kohtaan tuntemansa kateuden virheeksi ja päättänyt tuoda soturinsa Murtuneen nenän avuksi. Blueberry palaa jälleen apassien luo, mutta samalla intiaanien ahdinko on entistä suurempi. Vaikka albumin nimi on Pitkä marssi, apassit eivät tässä vielä marssi: pikemminkin näin tapahtuu vasta seuraavassa niteessä. Sen sijaan albumin lopussa Blueberry käyttää hyväkseen Miss Callowayn sulhasen Stantonin rautatietä ja kuljettaa apassit odottamattomaan suuntaan.

Kolmen albumin mittainen apassien selviytymistarina huipentuu teokseen Aaveheimo (La tribu fantôme, 1982). Cochise on enää varjo entisestään, mutta samaa voi sanoa hänen kansastaan, joka on kuihtumaisillaan. Nimi Aaveheimo viittaa kuitenkin enemmän siihen aavemaiseen oveluuteen, jolla apassit kerta kerran jälkeen onnistuvat harhauttamaan sinitakit ja löytämään ulospääsyn umpikujasta. Kun ajatellaan, että Charlier ja Giraud ovat jo kahdenkymmenen albumin verran kuvanneet Blueberryä ja hänen edesottamuksiaan, tässä episodissa kuvataan erityisen painokkaasti sankarin strategisia taitoja. Saagan alussa hän oli armeijan luutnantti, joka kuvattiin niskuroivana, uhkapeliin taipuvana kapinallisena. Albumeissa Rautahepo, Teräskäsi ja Siouxien jäljillä hän oli luutnantti, jonka strategisia ajatuksia armeijan johto ei halunnut kuunnella. Nyt Charlier ja Giraud nautiskelevat kuvatessaan Blueberryn suvereenia kykyä manipuloida tapahtumia. Tällä kertaa hän ei ole petetty häviäjä: hän on ylivoimainen ja samalla sataprosenttisesti apassien luottamuksen arvioinen. Viimeisellä sivulla hän johtaa Victorion joukot turvaan Meksikon puolelle. Hän hyvästelee Chinin ja ottaa tavoitteekseen löytää Vigon, joka oli pettänyt hänet Ruumiskirstun balladin lopussa. Alkaako nyt taistelu maineen puhdistamiseksi? Ainakin Tsi-na-pah, Pitkä marssi ja Aaveheimo muodostavat nautinnollisen revanssitrilogian monien nöyryytysten jälkeen. Se antaa toivoa siitä, että Blueberryn hahmon kehitys jatkuu tästä eteenpäin.