Kolme viisasta miestä (2008)

Yleensä en katso elokuvaa, jos se on televisiosta jo ehtinyt alkaa. Mika Kaurismäen ohjaus Kolme viisasta miestä (2008) oli poikkeus: avasin television kohdassa, jossa kolme ystävystä, Matti (Pertti Sveholm), Erkki (Kari Heiskanen) ja Rauno (Timo Torikka), olivat juuri istahtaneet karaokebaariin ja aloittaneet – pitkälti näyttelijöiden improvisoiman – keskustelunsa. Matti paljastuu poliisiksi, joka on juuri tullut isäksi. Erkki on valokuvaaja, joka kamppailee syöpäsairautensa kanssa, ja Rauno on Ranskaan kotiutunut näyttelijä, jonka ex-vaimo on juuri kuollut. Katsoin elokuvan alun vasta jälkeenpäin YLE Areenasta, jolloin minulle valkeni, että kaikki tämä kävi ilmi jo elokuvan alussa. Toisaalta jäin pohtimaan, mitä lisäarvoa ensimmäinen puoli tuntia toi, jos kaikki olennainen kävi ilmi rivien välistä myöhemminkin. Omassa katsomiskokemuksessani Matti, Erkki ja Rauno olivat ”historiattomia” siinä mielessä, että he olivat aivan kuin ketkä tahansa suomalaiset miehet, jotka voi kohdata jouluaattona karaokebaarissa. Toki alussa oli myös informaatiota, joka olisi ollut tarpeen tulkinnassa, esimerkiksi se, että Matin vaimo on venäläinen ja että Erkki on todella valokuvaaja. Jälkimmäistä on vaikea hyväksyä sen perusteella, mitä baarissa nähdään: Erkki alkaa räpsiä kuvia Magdaleenasta (Irina Björklund), joka on yllättäen astunut sisään. Nähtyäni elokuvan alun jäin miettimään, olisiko elokuva ollut vielä tehokkaampi puhtaampana kamaridraamana, jossa elämänkohtalot paljastuvat vain viitteellisesti. Silloin ei ehkä olisi tarvittu myöskään loppua, joka kertoo, miten henkilöille lopulta käy. Tästä huolimatta Kolme viisasta miestä toimii hienon näyttelijätyön ja sujuvan ohjauksen ansiosta.

Rio Bravo (1959)

Howard Hawks ohjasi legendaarisen lännenelokuvansa Rio Bravo (1959) pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen. Edellinen elokuva Faaraoiden maa (Land of the Pharaohs, 1955) oli taloudellinen floppi, ja Hawks oli muuttanut Eurooppaan. Vuonna 1958 hän palasi Yhdysvaltoihin ja ehdotti Jack Warnerille lännenelokuvaa. Tuottaja suhtautui nihkeästi ajatukseen, sillä paljon oli muuttunut muutamassa vuodessa. Televisio oli vakiinnuttanut asemansa, ja myöhemmin Hawks kertoi saaneensa virikkeitä nimenomaan television kerrontatavoista. Olennaista eivät olleet tarinat vaan henkilöt. Rio Bravo onkin ennen kaikkea draama, jonka keskiössä ovat persoonat, järkkymätön sheriffi John T. Chance (John Wayne), alkoholismista kärsivä apulaissheriffi Dude (Dean Martin), humoristinen marisija Stumpy (Walter Brennan), nuori ”viaton” pyssysankari Colorado (Ricky Nelson) ja kaupunkiin ilmaantuva Feathers (Angie Dickinson).

Tiettävästi Howard Hawks muokkasi kuvaustilanteessa Jules Furthmanin ja Leigh Brackettin käsikirjoitusta voimakkaasti. Dialogi on erinomaista, mutta sittenkin Hawksin kädenjäljessä viehättää moni sellainen asia, joka lähtee enemmän eleistä kuin sanoista. Rio Bravon alku on Hollywood-kontekstissä radikaali. Tarina alkaa suoraan asiasta, ilman valmistelua: Dude on kerjäämässä ryyppyä ja Joe Burdette (Claude Akins) heittää kolikon sylkykuppiin. Dude on jo nöyrymässä, kun Chance ilmaantuu paikalle. Ensimmäisten minuuttien aikana olennaiset ihmissuhteet käyvät selväksi, ja kaikki tapahtuu ilman dialogia.

Blurayn kommenttiraidalla ohjaaja John Carpenter ja elokuvahistorioitsija Richard Schickel keskustelevat Rio Bravon läpi kohtaus kohtaukselta. Carpenter hehkuttaa erityisesti jaksoa, jossa Chance ottaa alkoholittomuuden piinassa elävän Duden mukaansa kaupunkikierrokselle. Chance ja Dude kävelevät eri puolilla katua, ja yövartio, jossa jokainen ele on tarkoin harkittu, saa baletinomaisia piirteitä.

Rio Bravossa viehättää myös rytmi. Hawks ei pidä kiirettä. Elokuvalla on mittaa 141 minuuttia, mutta lopulta tuntuu, että kaikki on tarpeen. Pitkän keston aikana punoutuvat yhteen Duden kamppailu alkoholismiaan vastaan, maansa menettäneet Stumpyn halu löytää paikkansa, Nathan Burdetten pyrkimys vapauttaa veljensä Joe, Coloradon tie lainvartijaksi ja Chancen ja Feathersin orastava rakkaus. Rio Bravon hienoimman roolityön tekee Dean Martin, jonka yhteinen taival Jerry Lewisin kanssa oli juuri päättynyt ja joka sai vihdoinkin näyttää näyttelijäntaitonsa.

Ihmeellinen on elämä (1946)

Frank Capran Ihmeellinen on elämä (It’s a Wonderful Life, 1946) on jouluelokuvien aatelia. Se, että tätä elokuvaa esitetään joka joulu, ei loppujen lopuksi ole kovin vanha perinne. Ennen 1990-lukua Ihmeellinen on elämä oli nähty televisiossa vain kaksi kertaa, mutta vuodesta 1992 lähtien se on lähetetty säännöllisesti joko aatonaattona, aattona tai joulupäivänä. Mutta onhan kahdenkymmenen vuoden jatkumo jo perinne! Frank Capran tuotannossa Ihmeellinen on elämä asettuu osaksi populististen komedioiden sarjaa, johon kuuluvat myös Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, 1936), Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, 1939) ja He uskoivat elämään (Meet John Doe, 1941). Kun He uskoivat elämään päättyy jouluun, Ihmeellinen on elämä tarttuu vielä voimakkaammin siihen utooppiseen solidaarisuuteen ja yhteisöllisyyteen, johon joulu viittaa.

Elokuva alkaa ja päättyy jouluaattona. Tarina alkaa nykyhetkestä, vuodesta 1946, mutta takautuu sitten kertaamaan Bedford Falls -nimisessä pikkukaupungissa eläneen George Baileyn (James Stewart) tarinaa, lapsuutta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, talouslaman vaikeita vuosia 20- ja 30-lukujen taitteessa sekä toisen maailmansodan aikaa. George, joka menetti toisesta korvastaan kuulon vuonna 1919 pelastaessaan veljensä avannosta, ei ole päässyt sotaan vaan on jäänyt kotikaupunkiinsa taistelemaan ahnetta arkkikapitalistia Henry F. Potteria (Lionel Barrymore) vastaan. Lopulta Potter saa yliotteen, kun 8000 dollaria häviää, ja George ajautuu itsemurhan partaalle. Ihmeellinen on elämä muistetaan enkelistä (Henry Travers), joka tulee näyttämään, millainen maailma olisi ilman Georgen kaltaista pienen ihmisen puolustajaa. Jakso on mieleenpainuva: se kestää tuskin 20 minuuttia, mutta silti tämä ”vaihtoehtoinen tulevaisuus” hallitsee elokuvan mielikuvaa. Lopulta kaupunkilaiset kokoavat puuttuvat rahat, ja Potterin luoma uhka on jälleen kerran torjuttu.

Aivan kuten aiemmat Capran komediat, myös Ihmeellinen on elämä puhuu tunteetonta suurkapitalismia vastaan ja pikkukaupungin solidaarisuuden puolesta. Kiinnostavaa kyllä, Potter on nimenomaan varastanut kadonneet dollarit, mutta tämä rikos jää selvittämättä. Se ei lopulta ole olennaista, sillä tärkeintä on pienen ihmisen tuki. Epäilemättä kapitalistinen kuppaus jatkuu jouluaaton jälkeenkin, mutta – kuten Capra tuntuu sanovan – se on merkityksetöntä niin kauan kuin ihmisten välinen luottamus ja avunanto säilyvät.

Laurel ja Hardy härkätaistelijoina (1945)

Laurel ja Hardy härkätaistelijoina (The Bullfighters, 1945) edustaa kaksikon myöhäistuotantoa. Se oli itse asiassa Stan Laurelin ja Oliver Hardyn viimeinen Yhdysvalloissa tuotettu pitkä elokuva. Tämän jälkeen he esiintyivät vielä italialais-ranskalaisessa tuotannossa Atoll K (1951). Ikä selvästi jo painaa koomikoita, mutta se ei poista parhaiden hetkiä hauskuutta ja duon humoristista karismaa. Laurel ja Hardy härkätaistelijoina sijoittuu Mexico Cityyn, jonne parivaljakko saapuu yksityisetsivinä. Pahaksi onneksi paikalla on Richard K. Muldoon (Ralph Sanford), jonka etsivät ovat aikanaan syyttömästi saattaneet vankilaan. Toinen yhteensattuma on espanjalainen härkätaistelija Don Sebastian, joka on kutsuttu kaupunkiin ja joka osoittautuu Laurelin kaksoisolennoksi. Laurel tekee jälleen loistavan näyttelijäsuorituksen ylpeänä matadorina: mieleen tulee yhtä hieno kaksoisrooli elokuvassa Lorvista loordiksi (A Chump at Oxford, 1940). Lopun härkätaistelu hätkähdyttää, mutta ei niinikään huumorinsa vuoksi vaan siksi, että jaksossa on käytetty dokumentaarista aineistoa, jossa härkä talloo ympärillä riehuvaa yleisöä...

Niko – Lentäjän poika (2008)

Animaatioelokuva Niko – Lentäjän poika (2008) valmistui suomalais-saksalais-tanskalais-irlantilaisena yhteistyönä, mutta sitä voi tulkita myös suomalaisena yrityksenä hyödyntää jouluperinnettä luovan talouden raaka-aineena samaan tapaan kuin teki Juha Wuolijoen Joulutarina vuotta aiemmin. Tässä työssä Niko – Lentäjän poika myös onnistui, sillä se myytiin yli sataan maahan, ja sitä voi pitää kaikkien aikojen levinneimpänä kotimaisena elokuvana. Toinen kiinnostava seikka on Nikon pioneeriluonne tietokoneanimaationa: se on kieltämättä paljon velkaa vuonna 2002 valmistuneella Ice Agelle, mutta eurooppalainen produktio onnistuu tavoitteissaan kohtuullisen hyvin. Aluksi tuntuu, ettei sivuhenkilönä esiintyvä, Lapin perukoille päätynyt liito-orava Julius ole kovinkaan onnistunut hahmo, mutta sympaattisen oravan kuva syvenee loppua kohden. Internet Movie Databasessa närkästynyt amerikkalaiskatsoja paheksuu elokuvan tarinaa, jossa Niko on selvästi yhden illan romanssin hedelmä: Nikon isä on joulupukin lentävä poro, joka ei edes muista laittaneensa alulle pienokaisen. Minusta tarinan voi tulkita toisin, positiivisesti: biologisen isän löytäminen on Nikolle tärkeää, oman itsensä ymmärtämisen kannalta, mutta lopussa Niko päättää palata äitinsä luokse ja tunnustaa hänestä huolta pitäneen Juliuksen isyyden.

Kala nimeltä Wanda (1988)

Charles Crichtonin ohjaamaa rikoskomediaa Kala nimeltä Wanda (A Fish Called Wanda, 1988) on esitetty televisiossa säännöllisesti 1990-luvulta lähtien. Minulle elokuva on jäänyt mieleen siitä, että näin sen alunperin Kölnin kinemateekissa vuonna 1988, Saksan opiskeluvuoden aikana, ja muistelen, että varsinkin Kevin Klinen esittämä, Nietzscheä siteeraava tappaja kolahti. Nyt kun elokuvaa katsoo, se on kieltämättä hyvin 80-lukulainen, ja on vaikea ymmärtää esimerkiksi pehmentävien suodattimien käyttöä. Tyylilajiltaan Kala nimeltä Wanda on musta komedia. Keskiössä on neljän hengen kopla, George (Tom Georgeson), Wanda (Jamie Lee Curtis), Otto (Kevin Kline) ja Ken (Michael Palin), joka tekevät elämänsä ryöstön, mutta Wanda hamuaa saalista itselleen ja järjestää Georgen telkien taakse.

Elokuvan huumoria voi kusua sarjakuvamaiseksi, vaikka tiedän, ettei tämä tee oikeutta sarjakuvalle! Georgelle uskollinen Ken saa tehtäväkseen surmata ainoan silminnäkijän, vanhan rouvan, mutta onnistuu makaaberien kohtausten sarjassa vain listimään tämän koirat. Viimein änkyttävä eläintenystävä onnistuu tehtävässään, mutta loppujen lopuksi epäonnistuneiden murhayritysten gag-sarja tuntuu tarkoituksettomalta, koska Georgen kohtalo on kokonaan toisissa käsissä. Huumori on yhdistelmä 50-luvun Ealing-komedioiden henkeä ja Monty Python -absurdismia.

Rikoskoplan toimintaan sekoaa lopulta asianajana Archie Leach (John Cleese), joka viimeisissä kuvissa häipyy Wandan kanssa kohti Etelä-Amerikkaan. Rikos ei saa rangaistusta. John Cleeselle rooli merkitsi näyttävää paluuta parrasvaloihin, ja hän oli mukana myös käsikirjoittajana ja tuottajana.

Kala nimeltä Wanda on kiinnostava siksi, että se rakentaa siltaa 1950-luvun brittiläiseen Ealing-komediaan. Teos jäi Charles Crichtonin (1910–1999) viimeiseksi ohjaukseksi. Crichtonin uran huippua edusti vuonna 1951 valmistunut Varastin miljoonan (The Lavender Hill Mob).

La notte

Correggio: La notte (1527–30).