Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1985)

Ohjaaja James Ivory, käsikirjoittaja Ruth Prawer Jhabvala ja tuottaja Ismail Merchant olivat jo pitkään tehneet yhteistyötä, 1960-luvulta alusta lähtien, kunnes E. M. Forsterin romaaniin perustuva Hotelli Firenzessä (A Room with a View, 1985) osui kultasuoneen. Näin elokuvan jo aikanaan ensi-iltavuonna, ja nyt tuntuu, että Hotelli Firenzessä oli päänavaaja viktoriaaniseen aikaan sijoittuville romanttisille draamoille, vaikka sitä silloin oli vielä vaikea hahmottaa. Epäilemättä teos antoi virikkeitä sekä Ivoryn myöhemmille ohjauksille että muille elokuvantekijöille ja tv-tuottajille. Aina kun katson elokuvaa, tulee mieleeni myös vierailu EUI:ssä 2000-luvun alussa, kun sain yöpyä Fiesolen rinteessä sijaitsevassa Pensione Bencistàssa. Vuonna 1925 perustetussa pensonaatissa oli ripaus menneisyyden henkeä: kun ruokakello soi, asukkaat kokoontuivat päivälliselle saliin, ja iltaisin saattoi istua katsomassa näköalaa kohti Firenzeä. Oman huoneeni ikkunat olivat tosin eri suuntaan, eli näköala jäi silloin haaveeksi. Ehkä pensionaattiin voisi vielä joskus tulevaisuudessa päästä, sillä se avautuu kunnostustöiden jälkeen ensi vuonna.

Forsterin romaani ilmestyi vuonna 1908, ja käsittääkseni elokuva sijoittuu pitkälti romaanin syntyaikaan. Kuningatar Viktoria oli jo siinä tilanteessa menehtynyt, ja Englannissa oli siirrytty edvardiaaniseen aikaan. Automobiileja näkyy jo siellä täällä, mutta muutoin elämä muistuttaa 1800-luvun tunnelmia. Hotelli Firenzessä esittelee päähenkilönsä Lucy Honeychurchin (Helen Bonham Carter), joka on seuralaisineen Bertolinin pensionaatissa Firenzessä. Elokuvalla on kehämäinen rakenne siinä mielessä, että niin alussa kuin lopussakin ollaan Firenzessä, kun taas väliosa sijoittuu Englantiin. Elämänmenoa hallitsevat sääty-yhteiskunnan normit, ja koko elokuva on oikeastaan ponnistelua näitä sääntöjä vastaan. Lopussa Lucy murtautuu tästä asetelmasta, ja hänet nähdään Georgen (Julian Sands) kanssa ikkunalla, ja taustalla kohoaa duomon kupoli. Kaiken kaikkiaan Ruth Prawer Jhabvalan käsikirjoitus on taitavasti rakennettu. Pidän erityisesti välitekstien käytöstä: ne jäsentävät elokuvan kohtauksiin ja tuovat mukaan ripauksen 1800-luvun teatterin henkeä.