Belfast (2021)

Kenneth Branagh on erinomainen näyttelijä, jolla on takanaan pitkä ura. Ohjaajanakin hänellä on jo 35 vuoden kokemus. Tosin ohjaukset ovat olleet melko epätasaisia, jos ajatellaan vaikkapa viime vuosien Hercule Poirot -sarjaa. Vuonna 2021 valmistunut Belfast on ehdottomasti parasta Branaghia, ja sitä siivittää ohjaajan omakohtainen suhde kaupunkiin, jossa hän eli lapsuutensa 1960-luvulla. Elokuva alkaa kuvaamalla Belfastin maisemia ja kaupunkiympäristöä väreissä. Sen jälkeen kerronta takautuu vuoteen 1969, ja kuva muuttuu mustavalkoiseksi. Päähenkilö on 9-vuotias Buddy (Jude Hill), joka on toisin sanoen yhä vanha kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Kenneth Branagh oli vuonna 1969. Belfastilaista tunnelmaa vahvistavat monet Van Morrisonin kappaleet ääniraidalla.

Belfast sijoittuu melkein teatterinomaisesti yhdelle kadulle ja sen varrella olevaan Buddyn kotitaloon.  Elokuva alkaa konfliktilla katolisten ja protestanttien välillä, ja Buddy yrittää ymmärtää, mistä on kyse. Lapsen näkökulma on olennainen ja korostaa väkivallan järjettömyyttä. Samalla näkökulmallinen ratkaisu antaa ohjaajalle mahdollisuuden käsitellä menneisyyttä aukollisesti tai menemättä syvemmälle siihen, mistä kaikki oikeastaan johtuu. Ratkaisu toimii, ja loppua kohden painopiste siirtyy myös vanhempien näkökulmaan, tai pikemminkin ylisukupolvellisuuteen: mitä väkivaltaisessa kaupungissa asuminen merkitsee Buddyn vanhemmille ja heidän vanhemmilleen. Kenneth Branaghin Belfast on onnistunut ja puhutteleva draama. Osa sen viehätystä on, ainakin minulle, siinä, että monet belfastilaisen elämän arkiset ilmiöt ovat tunnistettavia myös suomalaisesta näkökulmasta.