Mandy – elämä alkaa huomenna (Mandy, 1952)

Ealing-studion tuottama ja Alexander Mackendrickin ohjaama Mandy – elämä alkaa huomenna (Mandy, 1952) ammentaa toisen maailmansodan jälkeisestä ongelmaelokuvien perinteestä, jossa tarkastellaan ajankohtaisia, polttavia kysymyksiä. Mackendrickin elokuvan lähtökohtana oli Hilda Lewisin romaani The Day Is Ours, joka oli ilmestynyt heti sodan jälkeen vuonna 1946. Elokuvan tavoitteena on kiinnittää huomiota kuurojen lasten koulutukseen ja sen merkitykseen. Mandyä jopa kuvattiin Manchesterin lähellä sijainneessa Royal Schools for the Deaf -oppilaitoksessa. Mackendrick antaa paljon tilaa koulun ja sen opetusmetodien kuvakselle.

Mandy – elämä alkaa huomenna alkaa kuvaamalla avioparin Christine (Phyllis Calvert) ja Harry (Terence Morgan) Garlandin elämää. Heillä on pieni tytär Mandy (Mandy Miller), jonka käyttäytymiseen vanhemmat alkavat vähitellen kiinnittää huomiota. Ensin syntyy epäilyjä ja aavistuksia, mutta lopulta vanhemmille valkenee, että Mandyllä on synnynnäinen kuulovamma. Mackendrickin ohjaustyö on parhaimmillaan näiden aavistusten kuvauksessa, mutta myös niissä tavoissa, joilla elokuva tavoittaa Mandyn ulkopuolisuuden ja ne pelot, joita hän kokee kohdatessaan muita ihmisiä kodin ulkopuolella.

Kiinnostavinta elokuvassa on se tapa, jolla Mandyn kokemusmaailmaa kuvataan. Sen sijaan elokuva harhautuu välillä liiaksikin kolmiodraaman puolelle, kun Harry alkaa tuntea mustasukkaisuutta Mandyn opettajaa Dick Searlea (Jack Hawkins) kohtaan. Mackendrickin elokuva voidaan asettaa myös osaksi laajempaa kuurojen koulutuksesta käytyä keskustelua. Mandyn äiti Christine pitää alusta lähtien koulutusta tärkeänä. Alkuvaiheessa perheessä on kotiopettaja, joka opettaa Mandylle viittomakieltä. Tämä ohitetaan vanhanaikaisena ja marginaalisena. Sen sijaan nykyaikaisena esitetään oralismiin perustuvaa opetusta, jossa kuurojen lasten on opittava lukemaan huulilta ja muodostamaan sanoja, vaikka itse eivät kuulekaan. Juuri tämä antaa elokuvalle lopulta häiritsevän sävyn: Mackendrick ohittaa tosiasian, että viittomakieli voi olla äidinkieli ja esittää välttämättömänä oralismiin perustuvan koulutuksen.