Tyttö Hanoista (1974)

Hải Ninhin (1931–2013) ohjaama Em bé Hà Nội (1974),  Tyttö Hanoista, on vietnamilaisen elokuvan klassikoita. Mustavalkoinen draama ammensi ajankohtaisesta tragediasta, Hanoin pommituksista joulukuussa 1972. Yhdysvaltalaiset B-52-pommikoneet kylvivät 20 000 tonnia räjähteitä Pohjois-Vietnamiin, ennen kaikkea Hanoihin ja Hải Phòngiin. Pommitukset alkoivat 18. joulukuuta, keskeytyivät joulupäiväksi ja jatkuivat uudelleen tapaninpäivänä, entistä massiivisempina. Erityisen pahasti isku osui Khâm Thiênin vilkkaalle kauppakadulle, jossa yhden yön aikana tuhoutui lähes 2000 rakennusta. Kuolleita kertyi yli 280, monet naisia ja lapsia. Tyttö Hanoista alkaa vertauskuvallisella jaksolla, jossa lapset matkustavat linja-autossa. Mukana on vanhus, joka muistuttaa etäisesti vuonna 1969 kuollutta Ho Tši Minhia. Aivan kuin johtajan suojeleva olemus olisi yhä läsnä!

Tyttö Hanoista kuvaa sotaa lapsen silmin. Elokuvahistoriassa se asettuu perinteeseen, johon kuuluvat myös Roberto Rossellinin Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948) ja Andrei Tarkovskin Ei paluuta / Ivanin lapsuus (Ivanovo detstvo, 1962). Rossellinin elokuva alkaa raunioituneen Berliinin keskellä; pääosassa on 13-vuotias poika, joka alussa tekee töitä hautausmaalla ja kaivaa leposijoja vainajille. Myös Tyttö Hanoista lähtee liikkeelle katastrofista. Kymmenvuotias tyttö Hà pysäyttää sotilasajoneuvoja etsiessään isäänsä. Hän pääsee lopulta kyytiin, ja takautumien kautta näytetään välähdyksiä siitä onnellisesta elämästä, jonka sota oli katkaissut. Välillä isä, äiti ja kaksi tytärtä viettävät vapaapäivää huvipuiston karusellissa tai ovat vain yhdessä kotona ja Hà soittaa viuluaan. Välillä kamera palaa nykyhetkeen ja näyttää Hàn raunioiden keskellä. Sotaa katsotaan lapsen näkökulmasta aivan niin kuin Rossellinin ja Tarkovskin elokuvissa. 

Tyttö Hanoista sisältää kohtauksia, joiden tehtävä on selkeän propagandistinen. Näistä äärimmäisin on päiväkodin tuhoa kuvaava jakso, jossa työntekijät koettavat epätoivoisesti pelastaa sylivauvoja romahtavasta, palavasta rakennuksesta. Mutta samalla elokuvassa on herkkyyttä, joka osoittaa Hải Ninhin taidot ohjaajana. Jäätyään yksin Hà majoittuu perheeseen, jossa on pieni vauva. Päiväunien aikana Hà nukuttaa lasta soittamalla viuluaan, ja kun taustalta alkaa kuulua sodan kumua, hän ei peräydy vaan jatkaa soittoaan entistäkin antaumuksellisemmin taatakseen pienokaisen levon sodan keskellä. Synkästä aloituksestaan huolimatta Tyttö Hanoista antaa sijaa toivolle. Elokuvan lopussa käy ilmi, että isä on sittenkin elossa ja pikkusiskokin ilmaantuu esiin. Tuntematon sotilas lupaa huolehtia tytöistä niin kauan, että sota päättyy. Viimeisissä kuvissa katsojalle esitellään kaksi utooppista kuvaa. Lapset haaveilevat modernista Hanoista, jossa uudet elementtirakennukset ovat kohonneet raunioiden tilalle. Elokuva päättyy kesäiseen kuvaan, jossa sisarukset kirmaavat niityllä. Tulevaisuus on sekä moderni että aurinkoinen.