Aarne Tarkaksen käsikirjoittama ja ohjaama Opettajatar seikkailee (1960) kuuluu tekijänsä parhaimpiin komedioihin. Se aloitti keskiluokkaisille arvoille naureskelevien elokuvien sarjan, johon kuuluivat myös Oksat pois... (1961), Olin nahjuksen vaimo (1962) ja joukko muita pesunkestäviä Tarkas-elokuvia. Usein todetaan, että Aarne Tarkas oli ohjaajana malttamaton, eikä hän oikein jaksanut viedä kuvauksia loppuun, kun mieli paloi jo seuraavaan projektiin. Tätä on havaittavissa myös komediassa Opettajatar seikkailee, jonka käsikirjoituksessa on paljon ainesta, mutta alku etenee kovin hitaasti. Katsojalle esitellään pikkukaupungin koulu, jossa määräilee historianopettaja, maisteri Leena Kataja (Leni Katajakoski). Tosiasiassa tietysti Tantaksi kutsuttu opettaja näyttää aivan yhtä nuorelta kuin oppilaansakin, mutta silmälasit ja tiukka nuttura saavat edustaa arvokonservatismia. Luokka lähtee retkelle saaristoon, ja yllätyksekseen opettaja huomaa jääneensä vangiksi, yksin saarelle nuoren taiteilija Pertti Rinteen (Tommi Rinne) kanssa. Tämä jakso kestää yllättävän kauan, mutta tapahtumat lähtevät vauhdilla eteenpäin, kun opettaja pääsee takaisin kouluun ja löytää järkytyksekseen kasvonsa Rinteen maalaamasta rohkeasta taulusta.
Tarkaksen komedioissa on aina yhdistäviä piirteitä, myös henkilöhahmoissa. Opettajatar seikkailee -elokuvan suola ovat pikkukaupungin poliisit Koukku (Uljas Kandolin) ja Ripatti (Hannes Häyrinen), joiden suhteessa, asenteissa ja ilmeissä on paljon samaa kuin Ohukaisessa ja Paksukaisessa. Koukun ja Ripatin hahmot oli nähty jo Kovanaamassa (1954), mutta silloin Ripattina kohelsi Heikki Savolainen. Herkullisia hahmoja ovat myös kaupungin roistot, Arska (Leo Jokela), Ville (Risto Mäkelä) ja Eetu (Aarne Laine). Varsinkin Leo Jokelan repliikit Arskana ovat puhdasta kultaa alusta loppuun. Arska ja Ville nähtiin sittemmin myös komedioissa Oksat pois... (1961) ja Turkasen tenava (1963).
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Opettajatar seikkailee on yksi suosikkielokuviani. OLen sen joskus nauhoittanut videokasetille ja katson sen säännöllisen epäsäännöllisesti. Tässä elokuvassa todellakin haiskahtaa romanstiikka. Kotimaisten elokuvien aatelia.
Aikaansa nähden hyvin näytelty laatukomedia. Tyylilaji juuri oikea,sillä juonen ja näyttelemisen yliampuvuus tekee epäuskottavasta tarinasta juuri riittävän uskotavan. Pyrkimys aitoon uskotavuuten olisi oikeasti korostanut tarinan epäuskottavuutta.
Lähetä kommentti