Vuoden yhdeksän päivää (1962)

Mihail Rommin Vuoden yhdeksän päivää (Devjat dnej odnogo goda, 1962) on neuvostoelokuvan suuria klassikoita. Tekijä oli tuolloin jo veteraani, 30-luvun lopun Lenin-elokuvien varmakätinen ohjaaja, mutta tuntuu, että Stalinin kuoleman jälkeinen suojasään aika sai hänet puhkeamaan kukkaan. Vuoden yhdeksän päivää on kunnianhimoinen draama, jonka taustana on kylmän sodan kilpavarustelu mutta myös kamppailu tieteen ja teknologian saavutuksista. Sen voisi ehkä rinnastaa Stanley Kramerin ohjaamaan, Nevil Shuten romaaniin perustuvaan dystooppiseen tulevaisuuden kuvaan Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1959), jossa ydinteknologia on jo tehnyt tehtävänsä. Vuoden yhdeksän päivää sen sijaan kuvaa tieteen kamppailua tässä ja nyt, tavalla, jossa tulevaisuus jää avoimeksi, meidän käsiimme.

Vuoden yhdeksän päivää alkaa ilmakuvilla kaukaisesta syrjäseudusta, jonka ydintutkimuslaitoksessa uurastetaan tieteen eturintamassa. Tarinan ytimenä on kahden ydinfyysikon, Dmitri Gusevin (Aleksei Batalov) ja Ilja Kulikovin (Innokenti Smoktunovski) välinen suhde ja heidän keskustelunsa tieteen merkityksestä. Dmitri on idealisti, joka on valmis uhrautumaan työnsä puolesta. Ilja puolestaan katsoo asioita realistisemmin, yhteiskunnan ja politiikan näkökulmasta. Elokuvassa on myös kolmiodraaman sävyjä, sillä Dmitri avioituu Ljusjan (Tatjana Lavrova) kanssa, ja tällä on ollut aiemmin suhde Iljaan. Jos oikein ymmärsin, myös Ljusja on fyysikko, mutta Ljusjan ja Dmitrin keskustelut kiertyvät enemmän ihmissuhteisiin kuin tieteeseen. Vuoden yhdeksän päivää oli Tatjana Lavrovan ensimmäinen pitkä elokuvarooli, mutta myös Aleksei Bataloville ja Innokenti Smoktunovskille tämä oli tärkeä yhteisesiintyminen. Molemmat olivat aiemmin näytelleet Mihail Kalatozovin elokuvissa ja saavuttaneet kansainvälistä huomiota, Batalov elokuvassa Kurjet lentävät (Letjat zhuravli, 1957) ja Smoktunovski elokuvassa Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo, 1960).

Vuoden yhdeksän päivää on eleginen, kauniisti rakennettu kokonaisuus. Keskittyminen vuoden yhdeksään päivään antaa sille novellikokoelman sävyä. German Lavrovin kuvaus on niin ikään silmiä hivelevää, esimerkiksi ravintolakohtauksessa, jossa ympäröivän tilan tuntu on ihmeellisesti läsnä. Paikoitellen visuaalisuus tuo mieleen Kalatozovin Kurjet lentävät, vaikka kuvakulmat eivät ole yhtä rajun tyyliteltyjä. Nautin siitä, että kameran sijainti ei ole ennaltamäärättyä. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Dmitri saapuu kotiin myöhään ja kurkistaa makuuhuoneeseen, kameran korkeus vaihtelee odotamattomasti. Silti painavinta on itse sisältö. Vaikka elokuvan voi tulkita neuvostotieteen tason vakuuttamisena ja vaikka Dmitrin toimintaa johtaa idealismi, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että tutkija itse joutuu keksintönsä uhriksi, ja vähitellen radioaktiivista säteilyä liikaa saanut tiedemies hiipuu pois tästä maailmasta.