4. toukokuuta 2015

Hilmanpäivät (1954)

Matti Kassilan käsikirjoittama ja ohjaama Hilmanpäivät (1954) on suomalaisen elokuvakomedian parhaimmistoa. Agapetuksen romaaniin perustuva teos onnistuu napakasti rakentamaan 1930-luvun pienen kirkonkylän ja kuvaamaan sen asujaimiston elävästi, vaikka teoksella on mittaa vain 77 minuuttia. Kerronta on alusta lähtien poikkeuksellisen tehokasta, kertojaääni kuljettaa tapahtumia, suhtautuu humoristisesti kuvaamansa maailman käänteisiin, ja Kassila käyttää myös pysäytyskuvaa, joka tuli sittemmin tutuksi hänen myöhemmissäkin ohjauksissaan. Elokuvan alussa vietetään osuuskaupan hoitajan vaimon Hilman (Kaija Paasi) nimipäiviä. Tämän mies Kalervo (Edvin Laine) on vapaapalokunta-aktiivi ja palannut juuri kursseilta. Kirkonkylään on saapunut nuori tuomari Heikki (Matti Ranin), josta sekä postineiti (Aino Mantsas) että apteekkineiti (Vieno Kekkonen) ovat kiinnostuneita. Öisellä retkellä postineiti jää satimeen vanhemman tuomarin Yrjön (Tauno Palo) kotiin, ja yön dramaattisten tapahtumien rinnalla syntyy kaksi lemmenparia.

Hilmanpäivät maalaa inhimillisen kuvan suomalaisen pikkukaupungin elämästä ennen modernisaation tuomaa mullistusta. Agapetuksen romaani ilmestyi vuonna 1937, ja elokuva valmistui toisen maailmansotan jälkeen vuonna 1954. Kassila sijoitti tapahtumat tietoisesti 30-luvulle, maailmaan, joka tuntuu kovin viattomalta siihen nähden, missä oltiin elokuvan syntyaikaan. Hilmanpäivissä lempeä inhimillisyys peittää puutteet, joita meissä kaikissa on. Olen aina pitänyt erityisesti Edvin Laineen roolisuorituksesta osuuskaupanhoitaja Kalervo Kytömaana. Jokainen Edvinin repliikkikin on puhdasta kultaa. Kun tulipalo puhkeaa yöllä, Kalervo pääsee tositoimiin, mutta ruuttahuoneen avain on hukassa, eikä palokaluja saada ajoissa paikalle. Vastoinkäymiset nöyryyttävät osuuskaupanhoitajaa kohtuuttoman paljon, ja elokuvan lopussa hän on täysin lyötynä vaipunut puhumattomuuteen. Mutta kun moderni paloruisku tuodaan huoneeseen, innostuneisuudella ei ole mitään rajaa. Edvin Laineen suoritusta katsoessa melkein toivoo, että Hilmanpäiville olisi tehty muutama jatko-osa, jossa ruuttahuoneen sankari olisi päässyt jälleen vauhtiin...

1 kommentti:

TapsaK kirjoitti...

Oma suosikkini elokuvassa on heikkonäköinen ja huonokuuloinen Vekkulan paapa, jonka kanssa kommunikoiminen tuottaa vaikeuksia. Paapan moniulotteiset selitykset saavat katsojan riemastumaan. Koira, joka vie postineidin kengän, on elokuvan yksi merkittävimmästä eläinnäyttelijöistä. Pienenä tietokilpailukysymyksenä kysyn kaikilta elokuvan katsoneilta: mikä on koiran nimi?