Suomalaisen elokuvan festivaali 2015

Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin Turussa 16.–19. huhtikuuta 24. kerran. Ensi vuonna on siis tiedossa virstanpylväs, ja Logomo on jo varattu 7.–10. huhtikuuta 2016. Kannattaa laittaa kalenteriin nyt heti! Tämänvuotinen tapahtuma jatkoi edellisvuosien lajityyppiesittelyä keskittymällä 1980-luvun jälkeiseen neonoiriin. Film noir -henkisyyden helmiä on Pauli Pentin Pimeys odottaa (1985), joka tuntuu unohtuneen pohjoismaisen noir-buumin aikana. Pimeys odottaa kuvaa oman aikansa Helsingin rakennustyömaana: kaupungin suunta on yhtä epäselvä kuin niiden ihmisten tulevaisuus, jotka ytimekäs trilleri nostaa keskiöön.

Vuoden 2015 päävieras oli ohjaaja Markku Pölönen, joka nousi toden teolla parrasvaloihin vuonna 1993 elokuvallaan Onnen maa. Esikoispitkä johdatti katsojat 1960-luvun alun suomalaiselle maaseudulle, jota suuri muutto oli samaan aikaan muovaamassa nostalgian kohteeksi. Pölönen jatkoi maaseutuaiheiden parissa elokuvissaan Kivenpyörittäjän kylä (1995), Kuningasjätkä (1998) ja Koirankynnen leikkaaja (2004), joissa mentiin kerta kerralta syvemmälle menneisyyteen. Pölösen elokuvissa vaikuttavaa on yhteisöllisyys ja ihmisten välinen solidaarisuus. Mieleen jää Koirankynnen leikkaajan loppu: Eetvi (Taisto Reimaluoto) toteaa, että jos toisesta ihmisestä alkaa huolehtimaan, tehtävä täytyy hoitaa loppuun asti. Kaiken kaikkiaan Pölösen elokuvat olivat todella edukseen suurella kankaalla, jossa Kari Sohlbergin kuvaus häikäisi silmää. Baddingissä (2000) kuvauksen loisteliaisuus ilmenee jo ensimmäisistä kuvista, pienen Raulin fantasioista kaislikossa. Sarjan ehkä suurin paukku oli kotikonnuilleen palaavasta Ranesta kertova metaelokuvallinen Emmauksen tiellä (2001), jonka estetiikka tuntui aikanaan rajulta mutta nyt sisältää paljon sellaista, josta on tullut arkipäivää television kautta. Emmauksen tiellä on tulevaisuuden kulttielokuva.

Suomalaisen elokuvan festivaalilla nähtiin paljon muutakin kiinnostavaa. Erityisesti voisi nostaa esiin Kyllikki Mäntylän näytelmään perustuvan Oprin (1954), jossa Edvin Laine on ohjaajana parhaimmillaan. Opri on harvoja 1950-luvun elokuvia, joissa käsitellään muistia. Alun Karjala-muistot ovat olleet ajankohtaisia, kipeitäkin. Oprin (Raakel Laakso) irrallisuutta kuvaa se, että hän on yksin, puoliso on kuollut eikä heillä ole lapsia. Opri elää muiden nurkissa eikä hänellä tunnu olevan mitään sijaa uudessa maailmassa. Hänellä ovat vain unet, jotka ennakoivat tulevaisuutta. Mäntylän näytelmä ja Laineen elokuva pyrkivät hälventämään epäilyjä kunnalliskoteja kohtaan, ja lopulta Oprikin sulautuu vanhainhodin elämään. Hän lunastaa Akviliinan (Elsa Turakainen), Miinan (Elna Hellman) ja Tiinan (Liisa Pakarinen) luottamuksen.