Famalicão (1941) ja Taiteilja ja kaupunki (1956)

Portugalilainen elokuvaohjaaja Manoel de Oliveira (1908–2015) menehtyi 2. huhtikuuta 2015 106-vuotiaana. Hänen uransa oli hämmästyttävän pitkä, sillä hän sai vielä vuonna 2014 valmiiksi kaksi lyhytelokuvaa. Uransa hän oli aloittanut jo mykkä- ja äänielokuvan taitteessa 1930-luvun alussa. Ensimmäinen pitkä fiktioelokuva, Aniki-Bóbó, valmistui vuonna 1942. De Oliveira kuoli synnyinkaupungissaan Portossa, ja sinne hänen elokuvansa usein sijoittuivatkin. Tätä kuvastaa jo Aniki-Bóbó, joka liikkuu Douron partaalla ja seuraa portolaisten lasten elämää. Katsoimme de Oliveiran muistoksi kaksi lyhyttä dokumenttielokuvaa, varhaisen 24-minuuttisen Famalicão (1941) ja 26-minuuttisen värielokuvan Taiteilija ja kaupunki (O Pintor e a Cidade, 1956).

Famalicão on persoonallinen kuvaus Bragan aluella Pohjois-Portugalissa sijaitsevasta Vila Nova de Famalicãosta, pienestä yhteisöstä, sen elämästä ja elinkeinoista. Alussa elokuva saa lähes fiktioelokuvan piirteitä, kun huoltoaseman hoitajat katsovat kaihoisasti ohitse huristavia autoja. Parkkiin jäävät aasin vetämät vaunut, jotka huoltamokäynnin jälkeen pyyhältävät matkaan hurjaa kyytiä. Jos oikein ymmärsin, tuota pikaa paikalle tulee vieraita, joille paikkakuntaa esitellään, kunnes he viimeisissä kuvissa jälleen lähtevät, epäilemättä kohti etelän keskuksia. Famalicão viehättää etnografisuudellaan. Se kuvaa käsityöläisiä, kellontekijöitä, kankaan kutojia, nappitehdasta ja viininviljelijöitä, työtä ja vapaa-aikaa. Kertojaäänenä on tunnettu portugalilainen näyttelijä Vasco Santana (1898–1958).

Taiteilija ja kaupunki on ylistyslaulu sekä Porton kaupugille että taiteelle, joka sitä on kuvannut. Pastellisävyisissä väreissä toteutettu elokuva muistuttaa monissa kuvissaan akvarellimaalauksia, joita de Oliveira limittää kaupunkikuvien lomaan. Elokuvan alussa taiteilija (António Cruz) lähtee välineineen kierämään Portoa: hän liikkuu kapeilla kujilla, Douron rannalla ja astelee mahtavalla rautakonstruktiosillalla, joka kulkee joen yli. Sanaton elokuva kuljettaa taiteilijaa ja samalla katsojaa Porton halki Luís Rodriguesin sävelten tahdittamana. Vanha kaupunki on pääroolissa, mutta modernisaatio tunkeutuu esiin äkillisinä kuvallisina ja musiikillisina purkauksina.

Porton traaginen historia välähtää esiin kohtauksessa, jossa maalaus, mikäli tulkitsen oikein, kuvaa Napoleonin joukkojen saapumista vuonna 1809 ja sillan romahtamista tuhansien pakenevien kaupunkilaisten alta. Taiteilija ja kaupunki punoo yhteen kaksi taiteen lajia, kuvataiteen ja elokuvan. Se tuo mieleen monet 1950-luvun kaupunkielokuvat, joissa kommentoidaan historian ja modernisaation kohtaamista, mutta samalla Manoel de Oliveiran näkemys on ainutkertainen, monikerroksinen dokumentti paitsi kaupungista, sen historiasta ja nykyhetkestä, myös kuvataiteen muuttuvista näkemyksistä ja keinoista.