Madam Satan (1930)

Metro-Goldwyn-Mayerin tuottama ja Cecil B. DeMillen ohjaama Madam Satan (1930) on varhaisen äänielokuvan kummallisuuksia. Suomessa se nähtiin nimellä Miellyttämisen taito, mikä ei tee oikeutta elokuvan diaboliselle väritykselle. Elonet-tietokannan mukaan Suomessa sai elokuussa 1931 ensi-iltansa 82-minuuttinen kokonaisuus, mikä viittaa siihen, että alle 16-vuotiailta kielletty teos oli voimakkaasti lyhennetty. Hiljattain julkaistussa dvd:ssä elokuvalla on kestoa 116 min. On totta, että ainakin nykykatsojan mielestä komediassa olisi paljonkin tiivistettävää, mutta todennäköisesti syynä on ollut aiheen sopimattomuus ja moraalittomuus. Yli puolet elokuvasta on hulvatonta hauskanpitoa naamiaisasuissa.  Alkuperäisessä elokuvassa oli muuten myös varhainen Technicolor-jakso, mutta se on valitettavasti tuhoutunut.

Cecil B. DeMille tuli myöhemmin tunnetuksi raamatullisista spektaakkeleistaan, ja Madam Satanin aikaan takana oli myös moraliteetti Kymmenet käskyt (The Ten Commandments, 1923). Mutta hän oli mykkäkaudella tehnyt myös säädyllisyyden rajalla keikkuvia sänkykamarikomedioita, ja tähän sarjaan Madam Satan sijoittuu, vaikka ohjaaja ei enää tähän perinteeseen kovin sulavasti asetukaan. Äänielokuvan varhaisvaiheessa oli vielä se etu, että Hollywoodin legendaarinen itsesensuuri oli vasta tulossa, ja elokuvantekijöillä oli suhteellisen suuri vapaus vilauttaa paljasta pintaa ja sijoittaa sukkeluuksia makuukamariin. Pituudestaan huolimatta Madam Satanin tarina on klassisen yksinkertainen: Angela Brooksin (Kay Johnson) mies Bob (Reginald Denny) on uskoton, ja naamiaisissa Angela pukeutuu salaperäiseksi Rouva Saatanaksi viekoitellakseen miehensä takaisin itselleen. Näin tietysti lopussa käykin, ja Bobin rakastajatar Trixie (Lilian Roth) saa jäädä. Yksin jää myös Bobin hyvä ystävä Jimmy Wade (Roland Young).

Hämmästyttävintä Madam Satanissa on pitkä naamiaiskohtaus, joka kestää puolet koko elokuvasta. Vielä ihmeellisempää on, että tämä puolisko sijoittuu kokonaisuudessaan ilmalaivaan, jonne hyväosaiset saapuvat rilluttelemaan toinen toistaan ihmeellisemmissa naamiaisasuissa. Herätyskelloiksi pukeutuneiden naisten tanssikohtaus saa leuan loksahtamaan. Varhaisessa äänielokuvassa voisi olettaa, että lopputuloksessa olisi vieläkin enemmän laulua ja tanssia kuin lopulta nähdään: pikemminkin DeMille panostaa yleiseen hälyyn ja sekasortoon. Tämän loogisena lopputuloksena on, että ilmalaiva joutuu keskelle ukkosta ja haaksirikkoutuu. Kuvat tuovat mieleen Hindenburgin tuhon, mutta sehän tapahtui vasta useita vuosia myöhemmin. Tuho kestää yllättävän kauan, ja siinä on Titanicin katastrofin piirteitä (esimerkiksi viimeiseen saakka soittava tanssiorkesteri). Lopulta kaikki onnistuvat hyppäämään ulos laskuvarjollaan ja tipahtelevat myöhemmin milloin minnekin ympäri kaupunkia, paitsi Bob, joka ainoana jää vaille varjoa. Hän onnistuu kuitenkin hyppäämään veteen ja pelastamaan nahkansa.

Yhdysvalloissa oli muuten myöhemmin myös Madam Satan -niminen sarjakuva, mutta se ei ole sukua elokuvalle.