Morsiamen isä (1950)

Vincente Minnellin komedia Morsiamen isä (Father of the Bride, 1950) perustuu Edward Streeterin romaaniin ja on siinä mielessä harvinainen, että se käsittelee vanhemmuutta, ennen muuta isän suhtautumista tyttärensä avioitumiseen. Keskiössä on Stanley T. Banks (Spencer Tracy), jonka tytär Katherine (Elizabeth Taylor) on rakastunut Bukleyyn (Don Taylor), ja tuota pikaa alkavat hääsuunnitelmat. Katherine äiti Ellie (Joan Bennett) jää tarinassa sivurooliin, kun Stanley kiemurtelee tyttären menettämisen tuskassa ja suurellisten häiden järjestämisen paineessa. Aiheesta tehtiin uudelleenfilmatisointi vuonna 1991, jossa isän roolia esitti Steve Martin. Aiheen suosio näkyi jo Minnellin elokuvan ensi-illan aikaan, sillä tämä MGM:n komedia oli erittäin suosittu ja sai lopulta myös kolme Oscar-ehdokkuutta.

Morsiamen isässä parasta on aivan elokuvan alku. Kamera pyyhkii juhlapöydän yli. Väki on häipynyt, ruuan tähteet ovat pitkin pöytää, lasit katuneet ja lattia täynnä roskaa. Huone näyttää kuin hirmumyrskyn jäljiltä. Kamera löytää Stanleyn, joka istuu nojatuolissa murtuneen näköisenä. Heti käy selväksi, että tämä on Spencer Tracyn elokuva, hänen näytöstään. Stanley aloittaa tilityksensä, ja elokuva takautuu kertomaan arkielämän murheista – tai murheelta kaikki näyttää, vaikka tyttären rakkauden pitäisi olla onnellinen hetki. Vaikka kaikki on Stanleyn kertomaa takautumaa, elokuva suhtautuu päähenkilöönsä myös humoristisesti, kriittisestikin. Tässä ohjaus onnistuu yllättävän hyvin.

Morsiamen isä on yksi niistä Hollywood-elokuvista, joissa on Salvador Dalin suunnittelema unijakso. Jakso eroaa komedian muusta tyylistä, mutta on loistava. Stanley on myöhässä häistä, ja kauhuelokuvamaisen kummalliset katseet seuraavat häntä. Kirkon käytävällä Stanley ei tahdo päästä eteenpäin, ja lattiakin alkaa pettää alta. Kun morsiamen isä vihdoin pääsee alttarin tuntumaan, hän huomaa vaatteensa muuttuneen riekaleiksi. Jo tämän unijakson takia elokuva kannattaa katsoa. 

Morsiamen isä oli niin suosittu, että MGM päätti tehdä sille pikapikaa jatko-osan. Tuloksena oli Minnellin ohjaus Isän pikku osinko (Fathers Little Dividend, 1951).