Ikuinen naisellisuus (1941)

W. S. Van Dyken ohjaama screwball-komedia The Feminine Touch (1941) nähtiin Suomessa kesäkuussa 1948 nimellä Ikuinen naisellisuus. Jäin paljon miettimään, mitä elokuvantekijät halusivat valitsemallaan nimellä sanoa. Suomennos on asia erikseen. Elokuvan dialogissa ei kertaakaan viitata ”feminiiniseen kosketukseen”, mutta selvää on, että screwball-komediassa yleensä käydään avointa keskustelua, ja taistelua, sukupuolten välillä. ”Battle between the sexes” on keskiössä myös tässä elokuvassa, tosin aika lailla eri muodossa kuin Hollywood-komediassa yleensä. The Feminine Touch nostaa esiin Hathawayn pariskunnan: John (Don Ameche) on psykologian professori, jonka puoliso Julia (Rosalind Russell) elokuvan alussa saapuu kotiin äitinsä luota. Ensimmäisessä kohtauksessa ollaan collegessa, jossa John yrittää opettaa psykologiaa opiskelijoille, joista suurin osa on valittu parantamaan opinahjon urheilutuloksia. Maskuliinisuus näyttäytyy aloituksessa hidasälyisyytenä ja pullisteluna, ja ehkä elokuvan tekijät vihjaavat siihen, että Johnn psykologisoivuus, tunteiden käsittely, on nimenomaan ”feminiinistä kosketusta”, josta pitäisi hankkiutua eroon.

Ennen pitkää selviää, että John kirjoittamassa elämänsä teosta, kattavaa esitystä mustasukkaisuudesta, joka hänen mukaansa ei kuulu rakkauteen ensinkään. Tätä Julian on vaikea ymmärtää. Tarinaan sekoittuu toinen ”taistelevien Virtasten” pari, kustantaja Elliott Morgan (Van Heflin) ja hänen kustannustoimittajansa Nellie Woods (Kay Francis). Elliott kutsuu itseään hysteeriseksi mieheksi, joka on kasvattanut pujoparran ja ryhtynyt naisenmieheksi. Nellie puolestaan on salaa rakastanut Elliottia, mutta on jo luopunut kaikesta toivosta. George Oppenheimerin, Edmund L. Hartmannin ja Ogden Nashin käsikirjoitus on lievästi sanottuna kummallinen, välillä toiminta pysähtyy, eikä kovasti nauratakaan. Sitten taas äkkiarvaamatta kerronta saa vauhtia ja yltyy melkein slapstick-komediaksi.

Ei varmaankaan ole yllätys, että perimmäiseltä sanomaltaan The Feminine Touch on konservatiivinen, ainakin siinä mielessä, että lopussa John joutuu antautumaan mustasukkaisuuden syövereihin, mikä esitetään hänen mieheytensä sinettinä. Toisaalta, samaan aikaan Elliott ja Nellie löytävät toisensa, ja heille psykologian professorin opit tuntuvat tepsivän kokonaan eri tavalla. Parhaimmillaan The Feminine Touch on elokuvan lopussa, jaksossa, joka sijoittuu Elliottin saarelle. Pariskuntien risteävistä tunteista syntyy mehukasta komediaa, jota lopulta on kuitenkin valitettavan vähän.

Lopuksi vielä maininta unijaksosta: The Feminine Touch sisältää hyvin Salvador Dali -vaikutteisen unikohtauksen. Dali vaikutti Hollywoodissa, mutta en ole saanut selville, oliko hän tässä elokuvassa henkilökohtaisesti mukana.