23. elokuuta 2013

Pinsiön parooni (1962)

Edvin Laine ohjasi Suomen Filmiteollisuudelle vuonna 1962 Pinsiön paroonin, joka perustui Leena Härmän kaksi vuotta aiemmin valmistuneeseen menestyskomediaan. Härmä oli kuvannut Virtasissa ja Lahtisissa keskiluokkaista elämää, mutta nyt ytimessä oli työläisyhteisö, joka elää modernisaation kourissa. Pinsiön paroonin voimahahmo on Eero Roine (1904–1966), jonka ura alkoi Turun työväen teatterissa, mutta 30-luvulta lähtien hän vaikutti Tampereen työväen teatterissa ja oli sen kantavia voimia. Roine esittää Taavetti Nurmea, joka siirtyy kaupunkiin sukulaisiaan katsomaan. Pojan Heikki Nurmen (Eino Kaipainen) perhe on rakentamassa omaa kotia, mutta kun aravalaina jää saamatta, unelma on vaarassa kariutua. Samaan aikaan Taavetin kotikunta haluaa ostaa maalle jääneen isoisän tilukset, ja sovinnollisena lopetuksena Taavetin rahojen avulla työläisperheen sosiaalinen nousu mahdollistuu.

Eero Roine on Taavettina vastustamaton, ja Pinsiön parooni elää muutoinkin erinomaisista näyttelijäsuorituksista. Mieleen jäävät erityisesti Elsa Turakaisen esittämä Holopaiska ja Elna Hellmanin Moisioska. Epäilemättä Edvin Laine on ohjaajana ollut elementissään tällaisen näyttelijäkaartin kanssa: hänen vahvuutensa on aina henkilöohjauksessa. Varsinaisia kuvallisia juhlahetkiä Pinsiön paroonissa ei sitten olekaan. Leena Härmän näytelmä ja Edvin Laineen ohjaus voidaan asettaa laajempaan toisen maailmansodan jälkeisen modernisaation kommentoinnin perinteeseen. Sen asetelma tuo vahvasti mieleen René Clairin viimeisiin elokuviin kuuluneen komedian Koko maailman kulta (Tout l'or du monde, 1961), joka nähtiin Helsingin Maximissa maaliskuussa 1962 ja jonka keskushahmona oli Bourvilin näyttelemä maalaismies. Pinsiön parooni nähtiin kuukautta myöhemmin, ja se oli astetta positiivisempi modernisaation kuvaus. Elokuva päättyy tilanteeseen, jossa Taavetti muuttaa kaupunkiin poikansa perheeseen, eikä maaltamuutto näytä särkevän yhteisöllisyyttä. Televisiokin on jo tullut, mutta vain orastavana tulevaisuuden kajastuksena. René Clairin elokuvassa mediamaailma on peruuttamattomasti muuttunut.


Ei kommentteja: