Naiset, jotka minulle annoit (1962)

Katsoin sivusilmällä Aarne Tarkaksen käsikirjoittaman ja ohjaaman melodraaman Naiset, jotka minulle annoit (1962). Vähän toispuoleisesti elokuva taisi valmistuakin, sillä Tarkas teki samaan aikaan parhaimpiinsa kuuluvaa rikosdraamaa Hän varasti elämän (1962). Nimensä puolesta Tarkaksen elokuva muistuttaa Hjalmr V. Pohjanheimon ja Lyyra Filmin tuottamaa lyhytelokuvaa Nainen, jonkas minulle annoit (1914), mutta muuta yhteyttä teoksilla ei ole kuin että molemmat käsittelevät uskottomuutta ja että elokuvien nimet asemoivat keskiöön miehen näkökulman. Kun Lyyran komedia oli lapsille sallittu, Tarkaksen melodraama oli kielletty alle 15-vuotiailta, mikä on tietysti yllättävää, sillä Tarkaksen nimi yhdistetään yleensä leppoisiin koko perheen komedioihin.

Aloituskohtauksessa tutustutaan kaupunkilaisperheeseen, jossa puolisoiden keskinäinen luottamus on kokonaan kadonnut. Asetelmasta voisi hyvin lähteä liikkeelle kaupungistumisen tai lähiöistymisen problematiikkaa käsittelevä teos. Suunta kuitenkin muuttuu, kun katsojalle selviää, että Erkki Sora (Stig Fransman) on näyttelijä, jonka puoliso Laura ent. Luotola (Rauha Rentola) on luopunut urastaan perheensä hyväksi. Samaan aikaan Erkillä on suhde nuoreen Kati Korpeen (Elina Salo). Tarkas ja kuvaaja Esko Nevalainen tavoittelevat paikoitellen noir-henkistä melodraamaa vastavaloilla ja sälekaihtimien varjoilla, mutta lopputulos jää puolittaiseksi. Kiinnostava Naiset, jotka minulle annoit on siksi, että se käsittelee teatterimaailmaa, ja elokuvassa nähdään paljon näyttämökohtauksia, erityisesti Emmerich Kálmánin Mustalaisruhtinattaresta. Erkki ja Kati pääsevät myös televisioon, joka Suomessa otti parhaillaan ensiaskeleitaan. Elokuva-alakin saa osansa, sillä Åke Lindman nähdään koekuvausten ohjaajana. Toivo Mäkelä puolestaan esittää teatterinjohtaja Leo Luotolaa, vaikka katsojalle Toivo on tietysti aina Toivo.