Kuoleman pataljoona (1935)

Ohjaaja Julien Duvivier ja käsikirjoittaja Charles Spaak yhdistivät vuonna 1935 voimansa Pierre Mac Orlanin (oik. Pierre Dumarchey) romaaniin perustuvassa elokuvassa Kuoleman pataljoona (La Bandera). Teos oli merkityksellinen niin Duvivierin oman uran kuin pääroolissa nähtävän Jean Gabinin tähteydenkin kannalta. Duvivier ja Gabin oli edellisenä vuonna tehneet yhdessä Kanadaan sijoittuvan elokuvan Suurten aavikkojen kansa (Marie Chapdelaine, 1934), joka odottaa vielä katsomista. Kuoleman pataljoonan tekijäryhmä on kiinnostava: Mac Orlanin romaaniin perustui sittemmin Marcel Carnén Sumujen laituri (Le Quai des brumes, 1938), ja Charles Spaak puolestaan teki yhteistyötä 30-luvulla mm. Jacques Feyderin, Jean Grémillonin ja Jean Renoir'n kanssa. Jos Spaakin käsikirjoittama, Grémillonin Naistenhurmaaja ((Gueule d’amour, 1937) päättyy päähenkilön poistumiseen kohti Afrikkaa, ja samana vuonna valmistunut Duvivierin Pepe le Moko (Pépé le Moko, 1937) kuvaa Casbahin uumeniin piiloutunutta rikollista, Kuoleman pataljoona on kuin Afrikka-suhteen puuttuva rengas. Kaikissa kolmessa elokuvassa päähenkilönä on Gabin. Nyt hän on Pierre Gilieth, joka elokuvan alussa tekee murhan ja pakenee Espanjan kautta Pohjois-Afrikkaan. Rikos on kuvattu nopeasti mutta vaikuttavasti: päihtynyt pariskunta kävelee Pariisin öisillä kujilla, kunnes vastaan ryntää tuntematon mies. Murhasta ei koskaan saada tietää muuta kuin tosiasia, että se on tapahtunut. Veriset jäljet jäävät öisen kulkijan vaatteisiin odottamattoman kohtaamisen tuloksena.

Pariisista Kuoleman pataljoona siirtyy Barcelonaan. Erityisen rohkea ja hämmästyttävä on kohtaus paikallisessa transvestiittikapakassa, jossa alaston tanssija pyörii pöytien välissä ja suurin osa naisista on miehiä. Tätä kohtausta tuskin nähtiin Suomen ensi-iilassa lokakuussa 1936. Pierre näkee ilmoituksen Espanjan muukalaislegioonasta ja pestautuu mukaan. Loppuelokuva sijoittuu Espanjan Marokkoon, jossa Pierre tutustuu berberitanssija Rabatiin (Annabella). Toinen hämmästyttävä kohtaus liittyy Pierren ja Rabatin suhteen ruumiillisuuteen. Molemmat tatuoivat rakastettunsa nimen kehoonsa, mitä ei 30-luvun elokuvissa useinkaan tapaa.

Kuoleman pataljoonan yllä leijuu kiehtova, eksistentialistinen tunnelma. Rabat on pakolainen, joka haluaisi palata takaisin kansansa luokse. Pariisin poliisin lonkerot ulottuvat Espanjan Marokkoon asti, mutta rangaistavaksi Pierre ei koskaan päädy, eikä katsojalle koskaan selviä, mikä on se rikos, johon alussa viitataan. Pierre jää häilymään Afrikan ja Euroopan välillä, kodittomaksi. Duvivier kuvaa lopussa pitkään taistelussa surmansa saaneita muukalaislegionaalaisia, joille varmaankaan kenellekään ei ole paikkaa maan päällä. Kiinnostavuutta lisää se, että Kuoleman pataljoona valmistui vain vähän ennen Espanjan sisällissotaa. Aavistuksenomaisesti on läsnä myös siirtomaavallan romahdus, vaikkakin suurin osa kuvauksista tehtiin Välimeren tällä puolen.