Wieniläistyttöjä (1949)

Willi Forstin käsikirjoittama ja ohjaama Wieniläistyttöjä (Wiener Mädeln, 1949) kuvattiin jo vuonna 1944, mutta monien käänteiden, niin poliittisten kuin taiteellistenkin, jälkeen elokuva pääsi ensi-iltaan vasta vuonna 1949. Kantaesitys oli itse asiassa Itä-Berliinissä jo elokuussa ja Itävallassa vasta saman vuoden joulukuussa. Wieniläistyttöjä kuuluu niihin harvoihin Willi Forstin ohjauksiin, jotka on näytetty Suomen televisiossa, tosin jo helmikuussa 1959 nimellä Viiniläistyttöjä. Forstin tuotannossa Wieniläistyttöjä voi pitää päätösosana trilogiaan, joka oli alkanut elokuvilla Operetti (Operette, 1940) ja Wieniläisverta (Wiener Blut, 1942). Kaikki kolme elokuvaa sijoittuvat 1800-luvulle ja rakentavat wieniläisyyden mytologiaa. Forst selitti myöhemmin, että hänelle nämä olivat reaktiota Anschlussiin: hän halusi korostaa itävaltalaisuutta enemmän kuin koskaan aiemmin. Tätä ajatusta Wieniläistyttöjä-elokuvan loppukohtaus kyllä tukeekin: yhdysvaltalainen puhallinorkesteri ja wieniläisyhtye äityvät musiikilliseen kaksintaisteluun, joka tietysti päättyy itävaltalaisvoittoon.

Wieniläistyttöjä muistuttaa Operettia siinä, että molemmat sisältävät elämäkerrallisen juonteen. Kun Operetti kuvaa teatterinjohtaja Franz Jaunerin elämää, Wieniläistyttöjä esittelee valssisäveltäjä Carl Michel Ziehrerin (Willi Forst). Oikea Carl Michael Ziehrer (1843–1922) sävelsi 23 operettia ja yli 600 tanssia, muun muassa sellaiset valssit kuin ”Wiener Bürger” ja ”Weaner Mad’ln”, jotka kumpikin kuullaan Forstin elokuvassa. Operetin tapaan Johann Strauss (Edmund Schellhammer) esiintyy elokuvassa, ja Forst rakentaa maestrosta itsekeskeisen ja tuittuilevan mielikuvan. Wieniläistyttöjen alussa Ziehrer nähdään isänsä nuottikaupassa. Siellä työskentelee myös Engelbert (Hans Moser), joka on Ziehrerin uskollinen kumppani. Kun Strauss kieltäytyy johtamasta konserttia, Ziehrer saa tilaisuutensa ja esittää ”Wiener Bürger” -valssinsa innostuneelle yleisölle. Erityisen innostuneita ovat hovineuvos Munkin (Anton Edthofer) tyttäret Mitzi (Dora Komar), Liesl (Vera Schmid) ja Gretel (Hilde Foeda). Myöhemmin Ziehrer tutustuu vielä vanhimpaan tyttäreen Klaraan (Judith Holzmeister) ja ihastuu peruuttamattomasti. Kun samaan aikaan Mitzi tuntee vetoa nuoreen säveltäjään, kolmiodraama on valmis.

Kaiken kaikkiaan Wieniläistyttöjä on sujuvasti kerrottu, mutta sellaista kekseliäisyyttä, jota Forstin aiemmasta tuotannosta huokuu, ei enää juuri löydä. Tosin aloituskohtauksen kamera-ajo katunäkymästä suoraan isä-Ziehrerin toimistoon on vaikuttava. Samoin Agfan haaleat, pehmeät värit sopivat aiheeseen erinomaisesti. Tämä elokuva oli Willi Forstin ensimmäinen teos väreissä, ja on oikeastaan hämmästyttävää, miten näin suuri taloudellinen panostus sodan loppuvaiheessa oli ylipäätään mahdollista. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1944 ja jatkuivat pitkälle syksyyn, tihenevistä pommituksista huolimatta. Forst uhmasi Reichsfilmkammerin määräyksiä erityisesti Schönbrunnissa kuvatussa loppukohtauksessa, jossa yhdysvaltalaisten ja itävaltalaisten soittajien musiikillinen kamppailu päättyy lopulta wieniläisvoiton jälkeen yhteisymmärrykseen. Itse elokuvasta saa sen käsityksen, että tapahtumapaikkana olisi Kristianian (kuvitteellinen) maailmannäyttely, mutta elokuvassa kaikki viitata siihen, että ollaan Amerikan mantereella. Ainakin oikea Ziehrer kävi orkestereineen Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893. Ehkä vallitsevissa olosuhteissa fiktiiviseksi tapahtumapaikaksi oli pakko ottaa Skandinavia.