Muumion silmät (1918)

Ernst Lubitsch muistetaan parhaiten Hollywoodissa valmistuneista komedioista, mutta hänen varhaistuotantonsa koostuu useista lajityypeistä ja aihepiireistä. Erityisen mielenkiintoinen on lokakuussa 1918 ensi-iltansa saanut Die Augen der Mumie Ma, jota ei tiettävästi nähty Suomessa mutta joka on eri kielille käännetty osapuilleen Muumion silmät. Nimi on harhaanjohtava siinä mielessä, että varsinaista muumiota elokuvassa ei nähdä, mutta silmien maaginen katse on sitäkin tärkeämpää. Ernst Lubitsch oli aloittanut ohjaajanuransa jo vuonna 1914, vain 22-vuotiaana, ja vuonna 1918 hänellä oli jo vankka kokemus niin lyhyiden kuin pitkienkin elokuvien tekijänä. Muumion silmille mittaa kertyi 63 minuuttia, ja se oli selvästi kunnianhimoinen yritys yhdistää kauhuelokuvaa ja melodraamaa.

Elokuvan alussa saksalainen taiteilija Albert Wendland (Harry Liedtke) harhailee Egyptin aavikolla ja näkee keitaalla neidon (Pola Negri), joka pakenee salamannopeasti. Kairossa Wendland saa kuulla kuningatar Man haudasta, jossa käyneet ovat kaikki menettäneet järkensä. Wendland saa oppaan ja todellakin näkee sarkofagin sisältä kurkistavat silmät. Hän ei kuitenkaan usko näkemäänsä vaan paljastaa huijauksen: haudassa on vankina juuri hänen näkemänsä tyttö, Ma (Pola Negri), joka on joutunut hurjan näköisen Radun (Emil Jannings) vangiksi. Wendland sieppaa tytön turvaan ja päättää viedä hänet mukanaan Eurooppaan. Ennen pitkää erämaassa vaeltava ruhtinas Hohenfels (Max Laurence) löytää nääntyneen Radun ja pestaa hänet palvelijakseen.

Saksassa Masta tulee itämainen tanssija sen jälkeen, kun Wendland on pyytänet häntä esittämään ”irgend etwas Orientalisches”. Ma menestyy kabarteetanssijana, ja pian myös Radu kohtaa uudelleen orjansa. Radussa on samantapaista magnetismia kuin tohtori Caligarissa, ja hän ottaa Man vastustamattomasti pauloihinsa. Kun ratkaisukohtauksessa Ma yrittää paeta, hän kääntyy lopulta kuin unissakävelijä ja palaa Radun kuolettavaan syleilyyn. Pola Negri on tässä vakuuttava, mutta vielä karmaisevampi on Emil Jannings erityisesti lopun murhakohtauksessa. Elokuvan viehtymyksessä hypnotismiin on aavistus 1800-luvun perintöä, mutta tarina on samalla hyvin 1910-lukulainen elokuvamelodraama.