Suomalaisen elokuvan festivaali järjestettiin tänä vuonna 22. kerran. Vaikka olen pyrkinyt bloggaamaan kaikista katsomistani elokuvista, nyt se on mahdotonta. Niin paljon leffoja tuli katsottua. Tämän vuoden näyttelijävieraana oli Pirkko Mannola, ja ohjelmistossa olivat Aarne Tarkaksen
Tyttö ja hattu (1961),
Minkkiturkki (1961) ja
Villin Pohjolan salattu laakso (1963) sekä Toivo Särkän
Ihana seikkailu (1962). Huomaamatta festivaaleille tuli viisi Tarkas-filmiä, kun tämän vuoden lajityyppiteemana oli western, ja Spede-länkkäreiden ohella nähtiin koko Tarkaksen
Villi Pohjola -sarja. Ohjaajavieraana oli Veikko Aaltonen, jonka tuotantoa nähtiin laajasti. Ajallista skaalaa ohjelmistoon toi lisäksi tänä vuonna 80 vuotta täyttävän elokuvaneuvos Kari Uusitalon carte blanche -sarja.
Festivaalin ensimmäisen päivän harvinaisuus oli Särkän viimeinen ohjaus
Ihana seikkailu, jota ei useinkaan näe kankaalta. Väreissä tehty epookkielokuva on anakronistisessa dialogissaan yllättävä. Erityisen herkullinen on Esa Saarion näyttelemä maisteri Henrik Södersvans, jonka Särkkä loi ivaillakseen elokuvakriitikko Heikki Eteläpäälle: 1800-luvulle sijoittuvassa pukudraamasa Södersvans tokaisee harrastavansa uuden aallon estetiikkaa. Valkokankaalla pääsi edukseen myös Tarkaksen
Minkkiturkki, jossa on Osmo Lindemanin erinomainen musiikki. Turkki vaihtaa omistajaa, ja elokuvan alussa kaikki tuntuvat pettävän toisiaan. Tässä kyynisyyden ilmapiirissä yövartija Anselmin (Leo Jokela) ja tämän puolison (Siiri Angerkoski) kohtaaminen on humanismin pilkahdus, ja Jokela-Angerkoski-duo on parempi kuin koskaan.
Kankaalta katsoessa moni yksityiskohta pistää silmään, sivuseikkakin.
Villin Pohjolan kullassa (1963) ei voi olla huomaamatta, että Markuksen (Kauko Helovirta) väärentämässä sopimuksessa on vuosiluku 1962.
Minkkiturkissa asunnon seinällä komeilee François Boucher'n maalaus. Sama kopio löytyy Tarkaksen elokuvasta
Olin nahjuksen vaimo (1961). Valentin Vaalan komediassa
Omena putoaa... (1952) Viski-Vihtorin sängyn päällä roikkuu, mikäpä muu kuin, Tizianon
Amor sacro e amor profano!
Veikko Aaltosen ohjausten sarja oli komea. Erityisesti jäi mieleen televisiolle ohjattu
1943 Elokuu (1990), 43-minuuttinen elokuvanovelli, jossa Matti Onnismaa tekee loistoroolin rintamalta äidin hautajaisiin palaavana, sodan katkeroittamana Lahtisen veljessarjan vanhimpana. Aaltosen tulkinnassa yhteiskunnalliset erot korostuvat eikä ”Suomen kansa” tunnu jatkosodan kurimuksessa puhaltavan yhteen hiileen. Festivaalin viimeinen elokuva oli Aaltosen
Rakkaudella Maire (1999), sokerina pohjalla.
Rakkaudella Maire on viime vuosikymmenien parasta suomalaista elokuvaa. Ennen esitystä säveltäjä Mauri Sumén kertoi musiikin lähtökohdista, ja elokuvaa katsoessa huomio kiinnittyikin siihen tapaan, jolla musiikki alusta lähtien rakentaa vinksahtaneen, häiritsevän tunnelman. Musiikilliset ideat kehittyvät draaman mukana ja huipentuvat lopun valssikohtauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti