Viime jouluna luin aikanaan Zoom-lehdessä ilmestyneitä Haikaralaivue-tarinoita. Nyt Egmont on julkaissut sarjan ensimmäiset albumit, Jean-Michel Charlier'n kirjoittaman ja Albert Uderzon piirtämän Ilmojen kotkat (L'école des aigle, 1961) ja sen jatko-osan Kunnian värit (Pour l'honneur des cocardes, 1962). Asterixistaan tunnettu Uderzo osoittaa Haikaralaivueessa tyylillisen kirjonsa ja taitonsa myös seikkailusarjakuvan piirtäjänä, tosin Zoom-lehdessä julkaistussa albumissa Rosvoja taivaalla (Les pirates du ciel, 1967) piirrostyyli on vieläkin hioutuneempaa. Ilmojen kotkia ja Kunnian värejä lukiessa ei voi kuin hämmästellä sitä, miten täydellisen poissaoleva juuri sarjakuvan syntyaikaan käyty Algerian sota on. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan ilmavoimien hävittäjäkouluun Meknèsiin, Marokkoon, ja välillä porhalletaan Algerian puolelle.
Tarinan seikkailullisena elementtinä on Anti-Atlas-vuoristoon katoava salainen ohjuskärki, jota samaan aikaan ranskalaislentäjät ja tunnistamattoman vieraan vallan joukot jahtaavat. Paikalliset asukkaat ovat sivustakatsojia, lukuun ottamatta läntisen Saharan tuaregejä, jotka pitävät maahan pudonnutta ranskalaislentäjää panttivankinaan ja jotka ahdistelevat alueella tutkimuksiaan tekeviä eurooppalaisia geologeja. Vaikka Haikaralaivue näyttäytyykin poliittisesti epäilyttävänä, se on taidokkaasti käsikirjoitettua ja piirrettyä. Ulkoisten tapahtumien sijasta keskiöön nousee Howard Hawksin elokuvia muistuttava kertomus solidaarisuudesta ja petoksesta, pelosta ja rohkeudesta. Päähenkilöiden Tanguyn jad Laverduren rinnalle nousee toisen maailmansodan lentäjä-ässän poika Saint-Hélier, joka haluaa päteä mutta jota menneisyys riivaa. Lukiessa mieleen tulee pakostakin se, miten paljon Antoine de Saint-Exupéryn fiktio on vaikuttannut ranskalaiseen mielikuvitukseen lentämisestä ja lentokoneista.Luin albumit iltasatuna 9-vuotiaalle Onnille, ja kyllä niiden jälkeen uni maistui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti