Rikosten pyörteessä (Gun Crazy, 1950) on Joseph H. Lewisin uran ehdoton kohokohta. Paul Schrader kirjoitti aikanaan, että se ”erottuu Joseph H. Lewisin muusta tuotannosta kuin katulyhty erämaassa”. Tämä on tietysti liioittelua, sillä Lewis ohjasi monta muutakin kiinnostavaa elokuvaa, mutta selvää on, että Lewis kuului niihin Hollywoodin ammattilaisiin, jotka tarttuivat aiheeseen kuin aiheeseen.
Rikosten pyörteessä -elokuvan maagiseen tehoon vaikuttavat jo ensimmäiset kuvat: nuori poika katsoo himoiten asekaupan ikkunaa, särkee sen, varastaa ihailemansa revolverin, juoksee sateessa, kompastuu – ja ase liukuu suoraan poliisin jalkoihin. Seuraa jakso, jossa nuoren Bart Taren sisko selittää oikeuden edessä veljensä mystistä asehimoa. Aloitusjakson jälkeen näyttämölle astuu aikuinen Bart (John Dall), joka on ollut armeijan palveluksessa – ehkäpä sodassa, jos ajatellaan, että elokuva on valmistunut vuonna 1950. Bart on yllättäen tilanteessa, jossa hänen pitäisi löytää työtä, ja ainoa asia, jonka hän osaa ja joka häntä kiinnostaa, on ampuminen. Jo alussa tehdään selväksi myös se, ettei Bart näe ampumisen ja vahingoittamisen välillä mitään yhteyttä: hän haluaa ampua mutta ei tehdä väkivaltaa. Sirkuksessa Bart törmää toiseen asemaanikkoon Annie Laurie Starriin (Peggy Cummins) ja rakastuu oitis. Annie edustaa film noir -perinteen kohtalokasta naista, mutta hän ei oikeastaan ole femme fatale siinä mielessä, että hän edustaisi petosta. Pikemminkin Annien turvattomuuden tunne heijastuu haluna käyttää asetta myös toista ihmistä vastaan. Eipä aikaakaan, kun Bart ja Annie ovat etsintäkuulutettuja lainsuojattomia, pankkirosvoja, joita kaikki ajavat takaa.
Joseph H. Lewisin ohjaus on erittäin sujuvaa, toiminnallista ja sähäkkää. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ilman, että päähenkilöillä olisi kunnolla edes mahdollisuutta pysähtyä pohtimaan, mistä kaikki oikeastaan johtuu. Vaikka Bartin asemania on periaatteessa viatonta, viime kädessä juuri se koituu hänen kohtalokseen. Ampuminen ei ole arvovapaata, sillä se kytkeytyy väistämättä ja vastustamattomasti yhteiskunnan rakenteelliseen väkivaltaan. Tämän Bart havaitsee viimeistään loppukohtauksessa, jossa hän ensimmäisen kerran ampuu ihmistä, rakastettuaan, pelastaakseen ystävänsä. Kun vuorten usva loppukohtauksessa sakenee ja peittää kuolevat lainsuojattomat, on selvää, että maaninen aseiden palvonta on tullut päätepisteeseensä.
Rikosten pyörteessä (Gun Crazy, 1950) on Joseph H. Lewisin uran ehdoton kohokohta. Paul Schrader kirjoitti aikanaan, että se ”erottuu Joseph H. Lewisin muusta tuotannosta kuin katulyhty erämaassa”. Tämä on tietysti liioittelua, sillä Lewis ohjasi monta muutakin kiinnostavaa elokuvaa, mutta selvää on, että Lewis kuului niihin Hollywoodin ammattilaisiin, jotka tarttuivat aiheeseen kuin aiheeseen. Rikosten pyörteessä -elokuvan maagiseen tehoon vaikuttavat jo ensimmäiset kuvat: nuori poika katsoo himoiten asekaupan ikkunaa, särkee sen, varastaa ihailemansa revolverin, juoksee sateessa, kompastuu – ja ase liukuu suoraan poliisin jalkoihin. Seuraa jakso, jossa nuoren Bart Taren sisko selittää oikeuden edessä veljensä mystistä asehimoa. Aloitusjakson jälkeen näyttämölle astuu aikuinen Bart (John Dall), joka on ollut armeijan palveluksessa – ehkäpä sodassa, jos ajatellaan, että elokuva on valmistunut vuonna 1950. Bart on yllättäen tilanteessa, jossa hänen pitäisi löytää työtä, ja ainoa asia, jonka hän osaa ja joka häntä kiinnostaa, on ampuminen. Jo alussa tehdään selväksi myös se, ettei Bart näe ampumisen ja vahingoittamisen välillä mitään yhteyttä: hän haluaa ampua mutta ei tehdä väkivaltaa. Sirkuksessa Bart törmää toiseen asemaanikkoon Annie Laurie Starriin (Peggy Cummins) ja rakastuu oitis. Annie edustaa film noir -perinteen kohtalokasta naista, mutta hän ei oikeastaan ole femme fatale siinä mielessä, että hän edustaisi petosta. Pikemminkin Annien turvattomuuden tunne heijastuu haluna käyttää asetta myös toista ihmistä vastaan. Eipä aikaakaan, kun Bart ja Annie ovat etsintäkuulutettuja lainsuojattomia, pankkirosvoja, joita kaikki ajavat takaa.
Joseph H. Lewisin ohjaus on erittäin sujuvaa, toiminnallista ja sähäkkää. Tapahtumat vyöryvät eteenpäin ilman, että päähenkilöillä olisi kunnolla edes mahdollisuutta pysähtyä pohtimaan, mistä kaikki oikeastaan johtuu. Vaikka Bartin asemania on periaatteessa viatonta, viime kädessä juuri se koituu hänen kohtalokseen. Ampuminen ei ole arvovapaata, sillä se kytkeytyy väistämättä ja vastustamattomasti yhteiskunnan rakenteelliseen väkivaltaan. Tämän Bart havaitsee viimeistään loppukohtauksessa, jossa hän ensimmäisen kerran ampuu ihmistä, rakastettuaan, pelastaakseen ystävänsä. Kun vuorten usva loppukohtauksessa sakenee ja peittää kuolevat lainsuojattomat, on selvää, että maaninen aseiden palvonta on tullut päätepisteeseensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti