Werner Herzogin tuotanto kestää aikaa. Kaspar Hauserin tapaus (Jeder für sich und Gott gegen alle, 1974) tuo mieleen Truffaut'n elokuvan Kesytön (L'Enfant sauvage, 1970), joka Kaspar Hauserin tapaan kumpuaa 1700- ja 1800-lukujen taiteen kiinnostuksesta kasvatusta ja ”sivilisoitumista” kohtaan. Oikea Kaspar Hauser (1812–33) ilmaantui Nürnbergin kaduille vuonna 1828 ja antoi ymmärtää eläneensä koko lapsuutensa kellarissa. Poika toisti lausetta: ”Haluan olla ratsumies, niin kuin isänikin oli.” Herzog seuraa kertomusta melko tarkkaan ja käyttää säilyneitä lähteitä dialogin raaka-aineena. Kaspar Hauserin lyhyt ja traaginen elämä toimii Herzogin käsissä heijastuspintana modernin maailman arvoille ja arvostuksille. Elokuvan elämännäkemys on samanaikaisesti melankolinen ja ihmeenomainen: Kaspar on kasvanut yksinäisyydessä, ja yksin hän myös kuolee. Silti hänen ajattelunsa on omintakeista; ehkä jopa siinä määrin, ettei hänelle löydy paikkaa keskiluokkaisten normien keskeltä. Traagista perusvirettä kuvastaa elokuvan alkuperäinen nimi Jeder für sich und Gott gegen alle, ”Jokainen omasta puolestaan, ja Jumala kaikkia vastaan”. Kaspar Hauserin roolissa esiintyy skitsofreniasta kärsinyt katumuusikko Bruno S., joka sittemmin näytteli myös Herzogin Stroszekissa (1977). Bruno S.:ssä on jotakin samaa kuin Kaspar Hauserissa: hän oli prostituioidun avioton lapsi, joka vietti yli 20 vuotta erilaisissa hoitolaitoksissa. Kaspar Hauserin tapauksessa Bruno S. on vangitseva: jokainen lause syntyy valtavan ponnistelun tuloksena. Kuvaustilanteessa Herzogin piti keskustella Brunon kanssa tuntikaupalla, maanitella ja käskeä, ennen kuin kuvaukset olivat mahdollisia. Stroszekin jälkeen Bruno S. ei enää näytellyt elokuvissa, mutta hän on sittemmin tehnyt sekä musiikkia että kuvataidetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti